Salla Korhonen: Kun mieli syö ruumiin

"Helppohan sun on vaatekaapista vanhoja vaatteita esiin kaivaa, kun oot tommoinen laiha. Toista se on mulla." totesi työkaverini tässä yksi päivä. Niin, mietin hiljaa mielessäni, helppohan minun on, vaikka olisin halunnut sanoa paljonkin. Siinä tilanteessa se ei vain ollut mahdollista. Helppoahan minun on.

Rehellisesti, en muista mitä silloin ajattelin. Olin kirjoittanut keväällä ylioppilaaksi hieman huonommilla arvosanoilla kuin olin odottanut. Kirjoitusten jälkeen odotti elämänmuutos. Olin lukiessani ahminut herkkuja ja se näkyi vartalossani. Päätin ottaa itseäni niskasta kiinni. Leikkautin pitkät hiukseni lyhyeksi. Ryhdyin kasvissyöjäksi. Ristiriitaisessa ympäristössä halusin kontrolloida edes itseäni. Kolmessa kuukaudessa olin jo lopettanut syömisen lähes kokonaan. Syksyllä olin vain varjo itsestäni ja syömättömyyteni ei ollut enää salaisuus kenellekään.

Minulla kävi kuitenkin tuuri ja elämä puuttui peliin. Sain töitä lastenhoitajana ja toisista huolehtiessani jouduin huolehtimaan myös itsestäni. Elämä alkoi taas voittaa. Jälkeenpäin ymmärrän hyvin miten vaikea tilanteeni oli, mutta tiedostan myös, että minulla oli onnea. Kaikille ei ole käynyt yhtä hyvin.

Anoreksia nervosa eli laihuushäiriö tarkoittaa pakonomaista laihduttamista. Anoreksiaa sairastava on omasta mielestään liian lihava, vaikka muiden silmissä ja painotaulukoiden mukaan hän on vakavasti alipainoinen. Anoreksia aiheuttaa keholle vaarallisia ongelmia. Voimakkaan laihtumisen seurauksena ihminen on väsynyt ja palelee, häneltä lähtee hiuksia, tytöillä kuukautiset jäävät pois ja pojille voi tulla potenssiongelmia. Erilaiset ravinteiden puutostilat, sydämen rytmihäiriöt sekä luiden haurastuminen on tavallista. Hoitamattomana anoreksia voi johtaa kuolemaan.

Anoreksia on kunnollisten ja tunnollisten, täydellisyyteen pyrkivien tyttöjen ja nuorten naisten sairaus. Keino, jolla hallita edes jotakin pientä asiaa elämässään, kun nuoruuden kuohut koettelevat. Kun kohdalle sattuukin sitten jokin yllättävä elämän muutos.

Syömishäiriön hoito on nyky-Suomessa huonolla tolalla. Monet vakavasti sairaat ihmiset eivät pääse ajoissa hoitoon. Moni potilas saa kuulla, ettei ole vielä riittävän huonossa kunnossa sairaalaan päästäkseen. Erityisesti aikuisten hoitopaikoista on huutava pula.

Julkiselle puolelle hakeudutaan hoitoon entistä pidempään, 5–10 vuotta, sairastaneena. Intensiiviseen hoitoon pääsee vain pahoin oirein. Vaikka Hyksissä on tehty syömishäiriötä sairastaville hoitopolku, jonka avulla pyritään takaamaan sairauden tunnistaminen ja avunsaanti perusterveydenhuollossa, ovat yksityiset klinikat ottaneet vastuuta hoidoista. Esimerkiksi Helsingissä Syömishäiriökeskus hoitaa vuosittain lukuisia anoreksian alhossa kamppailevia. Tässä on vaarana potilaiden eriarvoistuminen. Köyhällä ei ole varaa sairastua.

Monissa kunnissa syömishäiriöisiä ei rahapulaan vedoten lähetetä avohoidosta eteenpäin. Vaikeimmin sairastavia voidaan näin vuosikausia roikottaa avohoidossa ilman kunnollista apua. Tällöin potilaat monesti laihduttavat itsensä hengenvaaralliseen tilaan, jotta pääsisivät sairaalahoitoon. Hoidon lykkääminen sitä tarvitsevilta tulee yhteiskunnalle lopulta kalliiksi.

Hyvinvointiyhteiskunnaksi mainostetussa Suomessa ei tunnuta tajuavan, miten isosta yhteiskunnan tilaan liittyvästä ongelmasta on kyse. Tauti myrkyttää sielun ja kuihduttaa ruumiin, masentaa mielen. Inhimilliset kärsimykset ovat valtavia.

Syömishäiriöiden hoitoon on saatava lisää resursseja, tietoa ja yhteistyötä asiantuntevien kansalaisjärjestöjen kanssa. Nuoret eivät osaa hakea apua, perheet ovat neuvottomia, kouluilla ei ole resursseja. Sairastuneita pitää osata ja haluta auttaa jo ennen kuin mieli on syönyt ruumiin.

Selvisin omasta sairaudestani, mutta en toivoisi vastaavaa silti kenellekään. Arvostan suuresti kaikkia, jotka ovat sairastaneet ja selvinneet sekä heitä, jotka auttavat takaisin elävien kirjoihin. Kaikki eivät pääse.


Kirjoittaja on 33-vuotias lakimies, Talentum Lakikoulutuksen koulutuspäällikkö. Helsingin kaupungin tarkastuslautakunnan jäsen ja Vihreiden kuntavaaliehdokas. Nainen, joka ei pelkää Valoa.

www.sallakorhonen.fi
www.facebook.com/sallakorhonen.fi
www.facebook.com/SallanValituskahvila

Lena Sjöberg-Tuominen: Jag har en dröm

Jag har en dröm. Den handlar om ett samhälle, där hälsovården fungerar för alla, oberoende av inkomster och utbildningsnivå. Den handlar också om ett samhälle, där hälsoaspekten beaktas i alla beslut – de facto och inte enbart på papper. Dessutom vill invånarna i mitt drömsamhälle aktivt påverka sitt eget liv.

Min dröm är knappast unik. Redan i social- och hälsovårdsministeriets hälsopolitiska program Hälsa 2015 skrev man in, att hälsoprincipen ska styra ”alla val inom kommunernas och statens arbetsfält”. Programmet gjordes upp år 2001, då 2015 var ett årtal, som hägrade någonstans i framtiden. Nu skriver vi 2012 och år 2015 ingår i nästa valperiod. Tyvärr kan vi redan säga, att alla mål i programmet inte kommer att uppnås.

Den stora frågan är naturligtvis: hur kan samhället påverka individernas hälsa? En del hälsoekonomer har påpekat, att om man vill öka hälsan i samhället, ska man inte satsa sina pengar på hälso- och sjukvården, utan på utbildningssektorn. Detta naturligtvis på längre sikt – ingen sjuk människa drar nytta av att det satsas mer pengar på skolböcker och speciallärare, men hans/hennes barnbarn kanske gör det.

Om man själv talar varmt för förebyggande av sjukdomar eller t.o.m. hälsofrämjande (terveyden edistäminen på finska), upplever man nog en viss frustration då man ser vilka faktorer som betonas i den offentliga debatten. Min egen fackorganisation, Läkarförbundet, har publicerat ett antal teser i samband med kommunalvalet. En av dem är ”Läkarmottagning i primärvården inom tre dagar”. Sjukvårdsdistriktets VD skriver i det senaste numret  av Mediuutiset (12.10.), att 48 av 50 tjänster som hälsocentralerna erbjuder fungerar väl. De återstående två, de som inte fungerar, är tyvärr de enda som klienterna i allmänhet prioriterar – och t.o.m. ser: att man får tid till läkare och tandläkare.

Vi lever helt klart i en tid, då vi är tvungna att satsa massor med resurser på att släcka eldsvådor i stället för att förebygga bränder. Men nog går brandinspektörerna kontinuerligt omkring och granskar byggnader, fastän brandbilarna ibland måste rycka ut. Och i själva verket pågår förebyggande åtgärder också hela tiden inom hälsovården, trots att vi har vårdköer till sjukhusen och brist på mottagningstider på hälsostationerna: rådgivningarna fungerar för både gravida och barn (även om man ofta ytterligare kunde förbättra klienternas möjlighet att få kontakt med sina hälsovårdare). Tänk om hela befolkningen skulle ha möjlighet - och framför allt intresse! – av att kontakta proffs för att förebygga hälsoproblem. Tänk om man kunde få höra ”Jag måste boka tid till hälsovårdaren. Jag vill diskutera mina matvanor för att undgå diabetes”. Vi har ingen sådan tradition i vår kultur.

Inom företagshälsovården blir klienterna kallade till hälsokontroller vid vissa åldrar – den förmånen har varken pensionärer, arbetslösa eller hemmamammor.

Helst skulle jag vilja se hälsofrämjande som en sak som tangerar alla sektorer: planläggning, byggverksamhet, utbildning, kultur osv. Dessutom borde vi få in en positiv attityd till hälsa, så att den inte enbart handlar om att undvika sjukdomar.

Inom salutogenesen (som säkert är en stigande trend) vill man gå ett steg vidare från hälsofrämjande: till att skapa ett samhälle, där individerna utnyttjar sina resurser och ser sig själva som aktiva påverkare, som förbättrar sin egen livskvalitet genom att delta i beslutsprocesser i närmiljön

Förverkligas min dröm?

Lena Sjöberg-Tuominen on terveydenhuollon erikoislääkäri ja opettaa lääketieteen opiskelijoille mm. kommunikaatiota ja vuorovaikutusta potilas-lääkärisuhteessa, yleislääketiedettä ja tiedonhakua.

Skribenten kandiderar i kommunalvalet i Helsingfors.

Lena Sjöberg-Tuomisen kotisivut

Kati Juva: Kuntoutus kuuluu myös muistisairaille

Helsingissä on yli 10 000 muistisairasta ihmistä. Jokaisella on oma tarinansa, oma eletty elämänsä, ja jokainen tarvitsee yksilöllistä tukea. Työssäni muistilääkärinä olen kuullut paljon näitä tarinoita.  Sankaritarinoita, kuten juuri eläkkeelle jäänyt johtaja, joka edustusvaimona toimineen vaimonsa sairastuttua Alzheimerin tautiin päätyi opettelemaan ruoanlaiton ja huushollin hoidon aivan alusta lähtien ja tuki hienosti vaimoaan. Mutta myös surullisia tarinoita yksin ja ilman tukea jääneistä ihmisistä, joille koti on muuttunut vieraaksi ja siivottomaksi ja elämä turvattomaksi kaaokseksi .

Muistisairaiden ihmisten tukeminen on yhteistyötä omaisten, kolmannen sektorin toimijoiden (kuten Helsingin Alzheimer-yhdistys ja Folkhälsan) sekä kunnallisen palvelujärjestelmän kesken.  Sairastuneen omaa ääntä ei myöskään saa unohtaa. Vaikka kyky monimutkaisiin päätöksiin heikkenee, voi sairastunut ottaa kantaa siihen, mitä haluaa syödä, milloin herätä ja milloin lähteä ulos.

Kun muistisairaus on edennyt keskivaikeaan dementiaan, tarvitaan lähes aina kunnallisia palveluita. Omaishoitajien taakka on monesti raskas, ja heidän tukemisensa on ensiarvoisen tärkeää, jotta sairastuneen hoito kotona voi ylipäänsä jatkua.  Monenlaisia palveluita on tarjolla, mutta ongelmana on, ettei niitä kyetä riittävästi räätälöimään juuri tälle henkilölle tai perheelle sopiviksi. Kotihoito käy usein auttamassa iltatoimissa kovin aikaisin – kuka meistä haluaisi sänkyyn jo kuuden aikaan illalla. Suurena ongelmana on kotihoidon kiireisyys ja resurssipula. Lisää käsipareja tarvitaan, mutta ei yksin riitä. Tarvitaan myös työntekijöiden koulutusta, arvostusta ja asennettakin.  

Yksi merkittävä ongelma muistisairaiden hoidon ja hoivan toteutumisessa on kuntoutuksen puute.  Perinteisesti kuntoutusta on ajateltu toimenpiteiksi, joilla vammautuneen tai sairastuneen (esimerkiksi lonkkamurtumapotilaan tai aivohalvauksen saaneen) toimintakyky saadaan palautumaan fysioterapialla tai muilla kuntoutustoimilla.  Kuitenkin kuntoutuksella tarkoitetaan ylipäänsä pitkäjänteistä toimintaa, jonka tarkoituksena on auttaa sairastunutta/vammautunutta selviämään tämänhetkisistä elämän haasteista. Kuntoutuksen pitäisi siten kuulua myös eteneviä sairauksia, kuten muistisairauksia sairastaville. Tämä ei kuitenkaan toteudu.

Erityisesti muistisairauden alkuvaiheessa, jolloin sairastunut ei vielä tarvitse apua jokapäiväisissä asioissa (kuten lääkkeen otossa tai kaupassa käynnissä), jäävät sairastunut ja omainen usein varsin yksin. Muistiliiton tutkimuksen mukaan vain alle puolelle vastasairastuneista oli puhuttu kuntoutuksen mahdollisuudesta, ja hyvin harvalle oli tehty kuntoutussuunnitelma – kuten pitkäaikaissairauden toteamisen yhteydessä kuuluisi tehdä (ja päivittää vuosittain).

Kuitenkin myös muistisairaat ja heidän omaisensa hyötyvät kuntoutuksesta.  Alkuvaiheessa tarvitaan tietoa – ja tässä ovat ammattilaiset avainasemassa. Samaisen Muistiliiton tutkimuksen mukaan sen enempää sairastuneet kuin omaisetkaan eivät yleensä hae tietoa netistä.  Ensitietokursseja sekä vertaistukea siis tarvitaan, ja näitä tarjoaa ainakin Helsingin Alzheimer-yhdistys. Lisäksi tarvitaan liikunnallista kuntoutusta – ohjatun liikunnan ja fyysisten harjoitusten on todettu selvästi parantavan muistisairaiden toimintakykyä ja kotona selviytymistä.

Tärkeintä on muistaa, ettei elämä lopu muistisairauden toteamiseen. Sairauden kanssa voi elää ja tukea voi saada.  Sairaus ei leimaa koko ihmistä. Edellä mainitun Muistiliiton tutkimuksen mukaan vain 25 % sairastuneista koki itsensä huomattavan tai kohtalaisen sairaiksi vuoden kuluttua diagnoosista, yli puolet oli kokenut erittäin tai melko paljon mielihyvää ja vain alle 20 % ei ollut kokenut lainkaan mielihyvää viimeisen kuukauden aikana. Yli puolet sairastuneista oli tässä vaiheessa erittäin tai melko tyytyväisiä elämäänsä. Huolehditaan yhdessä siitä, että he voivat olla yhtä tyytyväisiä myös sairauden edetessä ja avun tarpeen kasvaessa. Tuetaan omaisia, tarjotaan yksilöllistä palvelua ja pidetään huolta.

Kirjoittaja on 54-vuotias neurologian erikoislääkäri, joka toimii HUS Psykiatrikeskuksessa  sekä muistisairaiden hoitoon erikoistuneessa Leenankodissa.  Kirjoittaja on tehnyt myös tutkimusta ja kouluttaa paljon eri hoitopaikkojen henkilökuntaa.  Kirjoittaja on Vihreiden kunnallisvaaliehdokas Helsingissä.http://katijuva.turanko.net

Tuomas Tuure: Julkista terveydenhuoltoa ei ole

Suomesta pitkään poissa ollut tuttavani ihmetteli eilen, mitä terveydenhuollolle on tapahtunut viimevuosina. Terveyskeskuksessa häntä odotti kahden tunnin jono, ei lääkäriin vaan lääkärinajan varaukseen. Aikaa ehdotettiin kuuden viikon päähän.

Muihin eurooppalaisten maihin verrattuna tilanne on sietämätön. Valitettavasti keskiluokka, työssäkäyvä ihminen tai muu äänestävä kansalainen ei ongelmasta juuri tiedä.

Suomessa on laadukas työterveyshuolto, jota yhä useammat toimijat tarjoavat työntekijöilleen. Sekä työterveyshuollon absoluuttinen määrä että tarjottujen pakettien kattavuus ovat lisääntyneet merkittävästi viime vuosien aikana.

Tämä johtaa kehitykseen, jossa ylemmän ja alemman keskiluokan työssäkäyvä etääntyvät julkisen terveydenhuollon todellisuudesta. Jos ei julkista terveydenhuoltoa koskaan tarvitse, sen tila ei kiinnosta.

Kun keskiluokka etääntyy julkisista palveluista ja yläluokka toimii omilla rahoillaan, vähenee myös veronmaksumoraali. Miksi maksaa julkisista palveluista jos niitä ei käytä?

Noidankehä vahvistaa itseään joka päivä: Kun julkinen terveydenhuolto on huonoa, siirtyy ihminen innokkaasti yksityisen hoidon piiriin. Kun yhä useampi valitsee yksityiset palvelut, on julkista palvelua helppo kurjistaa.

Opiskelijaliike ei ole syytön. Luomalla YTHS:n kaltaisen sinänsä hienon järjestelmän, olemme mahdollistaneet ihmisille elämän vailla julkisia palveluita. Unohdan toki tietoisesti, että tätäkin rahoitetaan julkisen kanavan kautta.

Kun lääkäri valitsee työpaikkansa, kyse ei ole pelkästään rahasta, vaan yksityisen puolen joustavammista työehdoista. Tilanne huononee päivä päivältä riippumatta siitä, kuka voittaa vaalit.

Olen agnostikko myös julkisen terveydenhuollon suhteen. Rahaa tuhlaillaan
tietojärjestelmiin hirmuisesti, hallinto ei toimi ja byrokratialla ei ole tulosvastuuta.

Yksityisen puolen hyvänä puolena onkin rahan tehokas käyttö, sillä tulos näkyy katteessa.
Pääkaupunkiseudulla tänään syntyvä Eerik saa lapsena vakuutuksen, jolla hän käy
yksityislääkärillä. Lapsuuden jälkeen Eerik siirtyy YTHS:n piiriin, josta tie jatkuu saumattomasti Mehiläisen työterveyshuoltoon.

Täyttäessään 68, Eerik huomaa ensimmäistä kertaa, mitä julkiselle terveydenhuollolle kuuluu. Eerik ei ole poikkeus, vaan valtavirtaa.

Minulle on ehdotettu kerran sairaanhoitopiiristä yksityistä leikkausta pankkilainalla.

Mikäli tilanne on näin paha, tulisiko julkinen sairaanhoito ajaa suosiolla alas ja ostaa ihmisille palvelut yksityisiltä tuottajilta?

Suosikaa kuntavaaleissa ehdokkaita, jotka käyttävät myös huonoja julkisia palveluita. Pysytpähän kartalla.

Tuomas on 25-vuotias gradua viimeistelevä helsinkiläinen, toimii aktiivisesti myös kansainvälisesti:

Linkit  www.tuomastuure.fi ja www.facebook.com/PienenIhmisenAsialla

Sirkku Ingervo: Lisää tukea nuorten, lapsiperheiden ja ikäihmisten arkeen!

Lisää tukea nuorten arkeen! Nuorisotakuu voi toteutua, jos saadaan lisää toisen asteen opiskelupaikkoja ja nuorille sopivia työpaikkoja Helsinkiin. Yksikään nuori ei syrjäydy opiskelusta, työelämästä tai yhteisöstä yhdessä yössä. Huono-osaisuus kasautuu. Painopistettä pitää siirtää korjaavasta työstä ennaltaehkäisyyn vahvistamalla matalan kynnyksen peruspalveluja kuten neuvolan, päiväkotien ja koulujen toimintaa.

Nyt tarvitaan panostusta lapsiperheiden köyhyyserojen tasoittamiseksi asumistuen ja ennaltaehkäisevän toimeentulotuen avulla. Yksi kiinnostava harrastus jokaiselle lapselle ja nuorelle ei ole liikaa vaadittu.
Mitkään rahat eivät riitä, jos huonosti voivia lapsia ja kelkasta pudonneita nuoria autetaan vasta lastensuojelun työntekijöiden kautta. Segregaatiokehitystä voi ehkäistä jo asuinalueita suunniteltaessa.

Koulujen ryhmäkokojen pienentäminen, erityisopettajan ja oppilashuollon tuen lisääminen, läksykerhot, vuorovaikutustaitojen vahvistaminen ja tarpeenmukainen suomen kielen opetus auttaisivat montaa nuorta alkuun. Jokaisen nuoren pitäisi saada kokea onnistuvansa ja kuuluvansa joukkoon niin kotona kuin koulussa.

Lisää tukea lapsiperheiden arkeen! Lähipäiväkoti ja sopivan kokoinen päivähoitoryhmä tukevat lapsen lisäksi myös vanhemmuuden arkea. Tiukassa paikassa tuki neuvoloiden, perheneuvoloiden, päivähoidon, koulun ja järjestöjen vertaistoiminnan kautta on kullanarvoista. Lapsiperheiden kotipalvelujen saatavuus ilman lastensuojelukriteereitä ja eroperheiden selviämisen tuki ovat myös investointeja tulevaisuuteen.
Positiivisen diskriminaation raha kouluissa ja päiväkodeissa voi tuoda lisää aikuisia lasten ja nuorten arkeen alueilla, joissa aikuisen nälkä on suurin.

Ihmisen tärkein tehtävä on omien lasten kasvattaminen. Tähän tarvitaan myös yhteiskunnan tuki ja arvonanto. Joustavuus hoitoratkaisuissa on tärkeä ratkaista myös ilta- ja viikonlopputöitä tekevien yksinhuoltajien pienten koululaisten osalta. Lapsuus on tärkein luonnonvaramme. Vaikka teknologia miten kehittyisi ja vanhusten määrä kasvaisi, niin ilman lapsia ei ole tulevaisuutta. Lasten ja nuorten näkökulmaa tarvitaan systemaattisesti kaikessa kunnallisessa päätöksenteossa.

Lisää tukea ikäihmisten arkeen! Jokainen ansaitsee oman näköisensä vanhuuden. Monipuolisessa vanhusten keskuksessa on tarjolla palveluja harrastetoiminnasta ja toimintakykyä ylläpitävästä kuntoutuksesta ympärivuorokautiseen palveluasumiseen - riittävää henkilöstömitoitusta unohtamatta. Kun kotona ei enää tuetustikaan selviä, on päästävä ympärivuorokautisen palveluasumisen piiriin viivytyksettä. Hyvä vanhustenhoito on ihmisoikeus.

Yksinäisyyden ehkäisy kannattaa vauvasta vaariin. Kaikki tarvitsemme toisiamme. Pidetään huolta lapsista ja vanhuksista.

Kirjoittaja on erityisopettaja, opinto-ohjaaja, sosiaalilautakunnan puheenjohtaja ja kaupunginvaltuutettu. Sirkun ehdokassivut löydät täältä.

Sonja Alanko: Osaamattoman politiikan uhrilampaat

Viime vuonna peräti 1569 alle 30-vuotiasta joutui työkyvyttömyyseläkkeelle. Määrä on enemmän kuin koskaan aiemmin tällä vuosituhannella. Työkyvyttömyyseläkkeellä on tällä hetkellä jo yli 20 000 alle 35-vuotiasta suomalaista. Vuodesta 2006 lähtien masennuksen takia eläkkeelle siirtyneiden nuorten määrä on kasvanut 42 prosenttia.

Miten tähän on tultu? Mitä voimme tehdä? Sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikko (kok) arvelee, että syy nuorten eläkeläisten räjähtäneeseen määrään saattaa olla puutteellisessa perusterveydenhuollossa. Kansaneläkelaitoksen erikoistutkija Annamari Tuulio-Henrikssonin mukaan yhtä yksittäistä syytä tilanteeseen ei voi löytää, mutta arvelee että osassa tapauksista sairastumisen syyt voivat kuitenkin johtua lapsuudesta, vanhempien mielenterveys- ja päihdeongelmista.

Molemmat valistuneita arvauksia, mutta mielestäni vain osaselityksiä. Miksi lisääntyminen on tapahtunut juuri nyt? Keitä nämä nuorena eläkkeelle siirtyneet ovat?

Jos laskee tästä taaksepäin 30 vuotta, ollaan vuodessa 1982, jos 18 niin vuosi on 1994. Näinä vuosina tapahtui ensin talouden ylikuumeneminen, rahaa tuli hyvin helposti. Sen jälkeen seurasi lama, pankkikriisi, jonka maksajiksi jäivät tyrkytettyä lainaa ottaneet, hyväntahtoiset takaajat, yksityisyrittäjät, työttömäksi jääneet. Suomi jakaantui voittajiin ja luusereihin, seurasi elintason romahtamisia, vuosien velkahelvettejä, työttömyyden pitkittymistä ja ennen kaikkea häpeää.

Vanhoja juttujako? Unohdettiinko jotain? Näissä perheissä oli lapsia, lapsia jotka ensin saivat kaikkea ja sitten eivät mitään. Lapsia, jotka syntyivät lamaantuneisiin tunnelmiin. Lapsia, joiden kaverit jäivät, vanhemmat olivat apaattisia tai humalassa. Tai satunnaiset pätkätyöt pätkivät myös toimeentulon ja arjen.

Yhteiskunta auttoi, vai auttoiko? Poistamalla lapsivähennyksen, mikä kurjisti tilannetta yhden huoltajan perheissä. Luvattiin korvausta lapsilisien korotuksella, mutta se jätettiin nimelliseksi. Säästettiin lisää, lapsiperheisiin ei enää saanut kunnallisia kodinhoitajia. Kun lapset kasvoivat, heistä tuli ongelma. Olivat pihalla, eivät tienneet minne suunnistaa. Työtä ei ollut aikuisillekaan, säästää piti, joten määrättiin ettei alle 25-vuotias saa työmarkkinatukea ellei ole suorittanut ammattiopintoja.

Myöhemmin leikattiin vielä toimeentulotukea vastaavasti. Kun he eivät jaksaneet hakea tai päässeet opiskelemaan, alettiin pohtia että uudelleenhakijoiden määrää opinnoissa tulee rajoittaa. Opintoihin hakeutumista tuli rajoittaa yhteisvalinnoilla. Jos pääsisivät opiskelemaan, eivät ehkä edenneet normaalitahtia, nyt lyhentämään opiskeluoikeuksia ja etenkin opintotukea. Taustalla vanhemmat, joiden oma elämä nousi kovien kokemusten jälkeen tai ei noussut. Rinnassa epämääräinen ahdistus ja riittämättömyyden tunne.  

Voitaisiinko jotain muuttaa heidän kohdallaan ja tulevaisuudessa? Voitaisiinko kuristusköyttä nuorten kaulalta hellittää edes jossain?  

Ensimmäisenä työmarkkinatuki. Työmarkkinatuki pitää maksaa kaikille, myös nuorille. Näin nuori saa jonkin rahan kuukaudessa käyttöön eikä ole riippuvainen sossun mielivallasta. Sillä mielivaltana nuori sen kokee. Nuori, joka ohjataan työvoimahallinnon ohi sosiaalitoimeen harkinnanvaraiselle toimeentulotuelle, ohjataan myös elämän ohi.

Holhoamista pitää saada vähemmälle nuorten koulutukseen hakeutumisessa. Ennen pysyi hakemaan sinne minne vanhemmat käski ja sitten salaa sinne minne halusi. Nyt on vain yksi yritys.  

Tärkeintä olisi kuitenkin muuttaa suhtautumista näihin syrjäytettyihin nuoriin. Ymmärtää, että heidän lamaantumisensa ja voimattomuutensa ei ole pelkästään, jos ollenkaan, oma valinta. He ovat osaamattoman politiikan uhrilampaat. Siksi juuri heihin ja syrjäytymisvaarassa oleviin tulee kiinnittää erityistä huomiota sekä kuntien että valtion tasolla.

Joonas Lyytinen: Adoptioperheiden palvelut Helsingissä

Helsingissä adoptioperheita asuu arviolta parisen sataa. Adoptioperheet ovat siis pieni erityisryhmä kaupungin sosiaalitoimen asiakaskunnassa, mutta se ei tee adoptioperheiden palveluita yhtään vähemmän tärkeiksi. Laadukkailla adoptioneuvonnalla ja adoptiopalvelulla sekä tuella adoptoitujen lasten kotihoitoon on mullistava vaikutus niiden ihmisten elämään, joita kansainvälinen adoptio koskettaa. Kaupungilla on mahdollisuus olla mukana tekemässä todeksi ihmisten unelmia perheestä ja vanhemmuudesta  - ja tarjoamassa lapsille mahdollisuus omiin vanhempiin. Asioita, joihin kannattaa panostaa.

Adoptioneuvontajonot pidettävä kohtuullisina

Adoptiolain mukaan kunnilla on lakisääteinen velvollisuus antaa adoptiota suunnitteleville ihmisille neuvontaa, joka on edellytys lapsen adoptointia varten tarvittavalle luvalle. Neuvontaan pääsyn nopeus riippuu oleellisesti adoptiota harkitsevan kotikunnasta. Helsingin tilanne oli vuosikausia vaikea, ja adoptioneuvontaan pääsyä joutui odottamaan yleensä yli vuoden. Viime vuosina kohdemaiden jonotusaikojen pidentyessä vähemmän ihmisiä on päätynyt valitsemaan kansainväliseen adoptioon ja siten myös adoptioneuvonnan jonotilanne on helpottunut.

Nykyisin myös Vantaa ostaa adoptioneuvontapalvelut Helsingiltä. Kaupungin sosiaalitoimen tulee pitää tarksti huoli siitä, ettei Vantaalle tarjottu ostopalvelu oleellisesti pitkitä adoptioneuvontajonoja tulevaisuudessa. Ylimääräinen odotus kotimaassa pitkittäisi tarpeettomasti jo muutenkin kohtuuttoman pitkiä adoptioprosesseja ja asttaisi kansalaiset eriarvoiseen asemaan kotikuntansa perusteella. Adoptiokohdemaiden hitaaseen toimintaan ei Helsingissä voida vaikuttaa, mutta Helsingin viranomaisten toimintaan kyllä. Adoptioneuvontaan on jatkossakin päästävä viimeistään puolessa vuodessa.

Helsinki-lisä oikeudenmukaisemmaksi

Suurin osa kansainvälisesti adoptoiduista lapsista tulee Suomeen leikki-ikäisinä. Mitä vanhempana lapsi adoptoidaan, sitä enemmän tukea uudessa perheessään hän tarvitsee normaalin kiintymyssuhteen kehittymiseen. Siksi lakia lasten kotihoidon tuesta muutettiin jo vuonna 2007 niin, että adoptioperheet saavat Kelan maksamaa tukea, kunnes vanhempainrahakauden alkamisesta on kulunut 2 vuotta. Lakimuutos paransi oleellisesti vanhempana adoptoitujen lasten perheiden tilannetta ja saattoi adoptiovanhemmat tasa-arvoisempaan asemaan biologisten vanhempien kanssa.

Helsingin kaupungin kotihoidon tuen päälle maksaman niin sanotun Helsinki-lisän maksamisperusteet eivät ole yhdenmukaiset Kelan käytännön kanssa. Helsinki-lisää maksetaan adoptioperheillekin vain siihen asti, kun lapsi täyttää kolme vuotta.

Helsingin kaupungin nykyinen maksuperuste kuntalisälle asettaa adoptioperheet eriarvoiseen asemaan muihin perheisiin nähden. Useissa muissa Suomen kunnissa tämä ongelma on jo saatu korjattua. Tämän vuoksi Helsingin kaupunkin maksaman Helsinki-lisän maksamisperusteita tulisi muuttaa samanlaisiksi kuin kotihoidon tuen.

Lisää adoptiokontakteja

Suomeen adoptoidaan vuosittain nykyisin noin 200 lasta kansainvälisen adoption kautta. Kansainvälisten adoptioiden määrä on laskenut jyrkästi, huippuvuonna 2005 lapsia saapui Suomeen 308. Samalla adoptio-odotusajat kohdemaissa ovat kasvaneet 2-4 vuoteen.

Kansainväistä adoptiotoimintaa Suomessa harjoittavat niin sanotut adoptiopalvelunantajat, jotka solmivat suhteet eri kohdemaiden viranomaisiin tai adoptioita hoitaviin järjestöihin ja huolehtivat kansainväliseen adoptioprosessiin liittyvästä byrokratiasta ja korvauksista. Palvelunantajia on nykyisin kolme: Interpedia, Pelastakaa Lapset ja Helsingin kaupunki. Pohjoismaisessa vertailussa Suomi jää adoptoitujen määrässä jälkeen reilusti. Kun Suomeen tulee vuosittain vajaa 200 lasta, esimerkiksi Ruotsiin tulee 600 - 800 ja Tanskaan 400 - 500. Helsingin kaupunkia lukuunottamatta palveluntarjoajien toiminta rahoitetaan täysin adoption hakijoiden maksamien adoptiokulukorvauksien, lahjoituksien ja Raha-automaattiyhdistyksen tuen turvin.

Maailmassa on lukemattomia lapsia, jotka tarvitsevat vanhempia ja Suomessa paljon vanhemmiksi sopivia ja kykeneviä ihmisiä, jotka kaipaavat lasta. Suomeen tulevien lasten määrää voitaisiin huomattavasti lisätä uusia adoptiokontakteja luomalla ja samalla nykyistä useampien pariskuntien ja yksinhakijoiden unelma vanhemmuudesta toteutuisi. Helsingin kaupungin pitää kantaa kortensa kekoon lisäämällä resursseja kaupungin adoptiopalveluun niin, että uusia kansainvälisiä adoptiokontakteja saataisiin avattua.

Joonaksen ehdokassivut löydät täältä.

Anja Malm: Ystävän kanssa et asu yksin

Miksi meidän pitäisi iän karttuessa asua joko yksin tai laitoksessa? Eikö muita vaihtoehtoja ole olemassa tai emmekö osaa nähdä niitä? Vanhusten laitosasumisesta on puhuttu ja kirjoitettu niin paljon, että luulisi tiettyyn ikään tulleiden suomalaisten asuvan lähes sataprosenttisesti laitoksissa.

Todellisuudessa vain noin kymmenen prosenttia 75 vuotta täyttäneistä asuu laitoksissa. Koko maassa tavoitteena on, että korkeintaan 9 % olisi ympärivuorokautisessa hoidossa, tästä 3 % pitkäaikaisessa laitoshoidossa ja 5–6 % palveluasumisen piirissä. Helsingissä tähän tavoitteeseen on melkein päästy, sillä täällä ympärivuorokautista hoitoa tarjoavassa paikassa asuu 10 prosenttia kaupunkimme 40 000 vanhuksesta.

Suurin osa vanhuksista tai ikääntyneistä tai senioreista, miten vain, asuu siis kotonaan. Kotona asuttaneen pääasiassa puolison kanssa tai yksin. Pikainen haku Tilastokeskuksen mainioilta nettisivuilta antaa tulokseksi, että vuonna 2011 Helsingissä oli 21 000 yksin asuvaa 75 vuotta täyttänyttä. Se on aika paljon yhden mummon tai papan talouksia.

Millaista siellä kodissa sitten on, kun asuu yksin? Yksinäistä, ehkä turvatonta, joskus jopa pelottavaa. Tietysti, tietysti, me kaikki olemme omia persooniamme omine mieltymyksinemme. Joku viihtyy yksin. Jollekin yksin elävälle riittää tapaaminen tuttavien kanssa kerran viikossa. Mutta vanhusten yksinäisyys on myös suuri ongelma. Yksinäiseksi itsensä kokeva masentuu helposti, masennus taas voi johtaa passivoitumiseen, niin ettei enää jaksa hakeutuakaan toisten seuraan. Kun jää paikalleen, sekä henkinen että fyysinen kunto rapistuu. Tutkimusten mukaan yksinelävät ovat myös muuta väestöä köyhempiä kaikissa ikäryhmissä.

Kotona asuminen on nostettu ihanteeksi ja dogmiksi, joka jokaisen tulee allekirjoittaa. Yhä uudestaan toistetaan, että omassa tutussa kodissa on parasta olla loppuun saakka. Minä en näe tätä ihanneasumisena. Minä nautin toisten ihmisten seurasta. Enkä nyt tarkoita jatkuvaa tiivistä toisten kyljessä nyhjäämistä. Jo pelkkä tietoisuus siitä, että samassa huushollissa asuu muita, on minulle iloa ja hyvinvointia tuova asia. Olemmekin ystävien kanssa näin tukevaan keski-ikään sekä henkisesti että fyysisesti saavuttuamme ruvenneet suunnittelemaan yhteisöasumista tuleville vuosille.

Yhteisöasuminen on toimiva asumisen ratkaisu myös seniori-iässä. Usein yhteisö tai kommuuni mielletään opiskelijoiden tai yleensä nuoruusiän asumisen vaiheeksi. Lapsuudenkodista on helpompi siirtyä itsenäiseen elämään porukka-asumisen kautta. Yhteisöasumiseen myös liitetään mielikuvia villistä ja vapaasta elämästä ilman kahlehtivia sääntöjä. Niinkin tietysti voi asua, jos viihtyy sellaisessa meiningissä.

Olen itse asunut aikuisiällä naisyhteisössä, jossa sopivalla tavalla yhdistyivät toisaalta yhdessä olo ja toisaalta vapaus olla yksin silloin, kun siltä tuntui. Jokaisella asukkaalla oli oma huone, minullakin pienen yksiön kokoinen, jonne kukaan ei tullut kutsumatta. Siellä sain rauhassa lukea, tehdä työtä, nukkua, olla valitsemieni ihmisten kanssa. Lisäksi käytössä oli yhteinen keittiö ja avara ja valoisa olohuone.
Pyykinpesukone oli ostettu yhdessä, siivousvuoro tuli kerran kuudessa viikossa, yhteisten pesuaineiden hankinnoissa suosittiin ekologisuutta ja yhteistilojen huonekaluissa kierrätystä – ja siinä ne tärkeimmät säännöt olivatkin.

Tuosta yhteisöasumisen ajasta minulle on jäänyt kultaiset muistot sekä kultaisia ystäviä. Itse halua ikääntyessäni jakaa kodin ystävien kanssa. Haluan edistää mahdollisuuksia valita erilaisia yhdessä asumisen muotoja. Ei olisi lainkaan hullumpaa, jos kaupungin vuokra-asunnoissa olisi myös mahdollisuus ikäihmisten kimppakämppiin. Omia ratkaisuja voi tietysti tehdä myös ihan omin päin. Moni vanhempi ihminen asuu isoa taloa tai huoneistoa yksin. Sen voisi jakaa toisten kanssa, ja ne toisten asunnot laittaa vuokralle. Näin saataisiin markkinoille myös paljon kaivattuja vuokra-asuntoja. Tai minä ja mun mummo- ja pappakaverit voitaisiin vuokrata keskustasta iso huoneisto, ja antaa omat pikkukotimme sukulaisnuorten opiskelukämpiksi.

Kun tulen vanhaksi, haluan jälleen asua yhteisössä. Yhdessä asuminen antaa seuraa ja turvaa, mutta myös yksityisyyttä silloin kun sitä kaipaa.

Anjan ehdokassivut löytyvät täältä.

Maria Ohisalo: Sosiaalipalvelut on uusi musta

MTV3:n uutisten teettämän kyselyn (16.9.) mukaan kunnallisvaaleissa suomalaisia kiinnostavat eniten sosiaalipalvelut. Seuraavaksi eniten mielenkiintoa herättävät kuntarakenneuudistukseen ja infrastruktuurin liittyvät asiat.

Uutinen ei sinänsä yllätä. Kuntien budjeteista yli puolet menee tälle sektorille (yhdessä terveyspalveluiden kanssa) ja sosiaali- ja terveyspalvelut tulevat lähelle kuntalaisia. Niin toki tulevat infrastruktuuriinkin liittyvät asiat, kuten liikenne tai puistojen ja julkisten tilojen ylläpito. Jälkimmäiset vain usein tuntuvat niin arkipäiväisiltä, että harva edes tunnistaa, että niistäkin päättäminen kuuluu kaupunginvaltuutettujen työhön. Kiivaana käyvä keskustelu lastensuojelusta ja syrjäytymisen ehkäisemisestä on epäilemättä ollut omiaan lisäämään sosiaalipalveluiden kiinnostavuutta kunnallisvaaliteemana tänä syksynä.

Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskus, sosiaalivirasto ja terveyskeskus ovat jo 12 vuotta tehneet monihallintokuntaista ja moniammatillista yhteistyötä nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Tästä yhteisresursoidusta Luotsi-toiminnasta julkistettiin tekemäni arviointitutkimus 12.9.

Eräänä arvioinnin havaintona nostan tässä yhteydessä esiin kyseisen toimintamallin ”neutraalin imagon”. Tällä viittaan toimintamuodon rooliin kolmen eri viraston ja ammattikunnan välimaastoissa. Haastattelujen perusteella nuorisoasiainkeskuksen pääasiassa hallinnoima toiminta näyttäytyy helpommin lähestyttävänä, kuin mitä lastensuojelun sosiaalityö tai esimerkiksi nuorisopsykiatria ovat. Luotsista puuttuvat vahva kontrolli, pakotteet ja ehdottomuus.

Luotsi voi olla monen nuoren kohdalla ensimmäinen palveluinterventio, joka kuitenkin tutustuttaa nuorta palvelujärjestelmään ilman pelkoa sanktioista. Tämä voi helpottaa myöhemmin esimerkiksi opinnonohjaus- tai työllistämispalveluihin hakeutumista.

Ihmiset jäävät liian usein ilman apua, koska sitä ei osata, kyetä tai haluta hakea. Kahdella ensimmäisellä viittaan ennen kaikkea palvelujen ja tulonsiirtojen kokonaisuuden tilkkutäkkiin, jossa juuri omaan tilanteeseen oikean avun löytäminen vaatii usein paljon työtä ja on monelle avuntarvitsijalle ylivoimaisen kuluttavaa tai hankalaa. Viimeisellä on yhtymäkohtia ennakkoluuloihin, joita monella varsinkin sosiaalipalveluita kohtaan on. Edellä mainitut kontrolli- ja pakotenäkökulmat tulevat helposti esiin varsinkin lastensuojelusta puhuttaessa.

Ihmisten huolet tai ongelmat katsovat vain harvoin virastojen rajoja. Sektoroitunut palvelujärjestelmä ei aukene avuntarvitsijalle, muttei myöskään juuri kannusta eri ammattien väliseen yhdessätoimimiseen.

Helsingissä vuoden 2013 alussa yhdistyvät sosiaalivirasto ja terveyskeskus ovatkin nyt jännän äärellä siinä, kuinka asiakkaiden palveluketjuja saadaan jouhevoitettua, kuinka apua on jatkossa helpommin saatavilla ja kuinka sosiaali- ja terveyspalvelut onnistuisivat myös näyttäytymään, ei vain pahoinvointia poistavina, vaan myös hyvinvointia tuottavina avun muotoina.

Usein puhutaan siitä, kuinka tärkeää palveluissa on tuttuuden ja luottamuksellisen suhteen kautta keskusteluyhteyden syntyminen asiakkaan ja työntekijän välille. Nähtäväksi jää, kuinka paljon uudessa 15 000 työntekijän supervirastossa luodaan mahdollisuuksia ihmisten (ei vain asiakkaiden ja työntekijöiden) välisille aidoille kohtaamisille ja läsnäololle.

Ehkä sosiaalipalvelut itsessään ovatkin vanha musta ja uutena värinä on niiden rohkea kehittäminen kohti vaikuttavampaa ja ihmislähtöisempää työskentelyotetta, jossa myös palvelun käyttäjien ääntä kuullaan.  

Maria Ohisalo on tutkija, jatko-opiskelija ja nuori vihreä kunnallisvaaliehdokas, joka on syntyjään itähelsinkiläinen ja sydämeltään maailmankansalainen. Marian ehdokassivut löydät täältä. 

”Ei kenenkään maalta” kaikkien maalle -arviointitutkimus löytyy sähköisessä muodossa ositteesta täältä.

Elina Valkama: Päivähoidon arki - pedagogiikkaa vai päälukuja?

Ystäväni toimii lastentarhanopettajana helsinkiläisessä, noin sadan lapsen päiväkodissa. Hän on motivoitunut ja haluaisi tehdä työnsä hyvin. Kysyin häneltä mikä on tällä hetkellä päiväkotien suurin haaste.
Hän vastasi hyvin yksiselitteisesti: ”Haluaisin aloittaa päivät pedagogiikalla: miettimällä, mikä olisi kasvatuksellisesti mielekkäintä. Sen sijaan aloitan laskemalla, kuinka monta lasta on paikalla.” Jos lapsia on paikalla normaalia vähemmän, saatetaan osa hoitajista lähettää muihin päiväkoteihin. Jäljellä jääneet työntekijät jäävät selviytymään ison lapsiryhmän kanssa miten parhaiten taitavat. Jos taas joku hoitajista sairastuu, ei sijaista saa aina tilata tai vaikka tilattaisiinkin, niin sellaista ei aina löydy.

”Kyllä näiden käyttöasteprosenttien tavoittelun takia kärsii kasvatuksellinen toimintakin. On aika tuskastuttavaa joutua aamun lauluhetkessä miettimään, että voi kun tulisi vielä yksi lapsi, niin ei tarvitsisi yhdistellä ryhmiä tms. Tätäkö päiväkodin arjen halutaan olevan?”

Tämän kertomuksen jälkeen olin sekä hämmentynyt että ärsyyntynyt. Hämmentynyt siksi, että luulin tällaisten tilanteiden olevan poikkeuksellisia. Ärsyyntynyt siksi, että olen törmännyt jo useita vuosia sitten vastaavaan toimintaan. Oma lapseni oli aikoinaan kahden hoitajan ryhmäperhe-päiväkodissa, jossa käyttöaste saatiin kohdalleen pitämällä välillä yhden hoitajan päiviä. Tällöin hoitajalla oli 8 lasta, joista alle 3-vuotiaita oli 5. Eli mentiin kirkkaasti yli suositusten ja tuollaisina päivinä ei voitu ulkoilla, koska hoitajan kaikki aika olisi mennyt pukemiseen ja riisumiseen.

Minä ja muutama muu vanhempi valitimme asiasta päivähoitoalueen päällikölle ja eräs vanhemmista kirjoitti Hesariin mielipidekirjoituksen. Ja johan alkoi tapahtua. Sain kirjallisen vastauksen ja lopulta asiasta annettiin uudet ohjeistukset ryhmäperhepäivähoitoa koskien. Pieniä ryhmäperhepäiväkoteja (4-15 lasta, 2-3 hoitajaa) on kuitenkin todella pieni osa kaikista Helsingin
päivähoitopaikoista, joten tämä saavuttamamme erävoitto ei muuttanut mitenkään isompaa kuviota.

Siis mikä ihmeen käyttö- ja täyttöaste ja pääluku? Päiväkotimaailmassa on alettu viime vuosina puhua tuottavuudesta, ja tavoitteena on periaatteessa päästä mahdollisimman lähelle sadan prosentin täyttö- ja käyttöastetta. Kun lapsia ei ole hoidossa koko määrää, mutta kaikki henkilökunnasta ovat töissä, niin käyttöaste laskee. Vastaavasti kun ryhmän kaikki lapset ovat paikalla ja henkilökuntaa on pois, kasvattajien määrä suhteessa lapsiin laskee ja käyttöaste kohoaa. Helsingissä on pyritty yli 90 %:n käyttöasteeseen ja vielä korkeampaan täyttöasteeseen, mikä on tehnyt päiväkotien arjesta sietämätöntä.

Päiväkodit ovat myös velvoitettuja raportoimaan kuukausittain keskimääräisen täyttö- ja käyttöasteen ylemmälle tasolle, jossa seurannan perusteella tehdään tarvittavat tarkennukset ja kehittämisehdotukset. Käytännössä yleensä vaaditaan, että seuraavassa kuussa kurotaan ”huonoja” käyttöasteita kiinni. Tämä tietenkin taas johtaa usein siihen, että päiväkotien johtajat joutuvat miettimään esimerkiksi sitä, kuinka paljon sijaisia voidaan seuraavassa kuussa tilata.

Tuottavuusmallin käyttöä on perusteltu sillä, että kun resurssit ovat pienet, ne pitää saada parhaalla mahdollisella tavalla käyttöön. Saattaa toimia yrityksessä, mutta on epäreilua tuottavuuden nimissä pitää lapsia lain vastaisissa, ylisuurissa ryhmissä ja siirrellä henkilökuntaa päiväkodista toiseen. Ja sitten vielä ihmetellään, miksi työntekijät ovat stressaantuneita ja lapset levottomia.

Ikävä totuus on myös se, että mitä pienempi päiväkoti on, sen suurempi vaikutus jo pienillä muutoksilla lasten ja henkilökunnan läsnäoloissa on käyttöasteeseen. Mallin idea vaikuttaisikin olevan, että tuottavuus on korkeimmillaan, kun lapsia on henkilökuntaan nähden maksimimäärä. Ilo pienistä ryhmistäkin siis haihtuu, kun ne yhdistetään isoksi heti muutaman lapsen sairastuttua.

Ja oikeastaan vielä huolestuttavampaa on työntekijöiden uupuminen. Ystäväni totesikin: ”Minä vain haluaisin olla hyvä kasvattaja ja tehdä töitä lasten hyvinvoinnin eteen enkä stressata jostain pääluvuista. En ymmärrä, miksi päättäjät eivät tajua, kuinka äärimmilleen päiväkotien henkilökunta on venytetty?”

Niin, en ymmärrä minäkään. Mutta muutos tähän on tultava, koska mielestäni maksamme tällä hetkellä tuottavuuden nimissä aivan liian suurta hintaa. Minä haluan lisäresursseja päiväkodeille ja stopin tälle säästökuurille, mitä kai tuottavuudeksikin jossain piireissä kutsutaan.
 
Kirjoittaja on ekaluokkalaisen äiti ja viikkiläinen kunnallisvaaliehdokas, joka on työskennellyt useita vuosia luokanopettajana.

Elinan vaalisivut löydät täältä.

Elina Moisio: Jokavuotinen päiväkotihärdelli?

Yhä enemmän lapsiperheitä asuu Helsingissä. Tämä iloinen tosiseikka tuntuu joka vuosi yllättävän kaupungin tilastonikkarit. Perheille tarjotaan päiväkotipaikkaa toiselta puolelta kaupunkia, tai annetaan laittomasti ymmärtää että jos keksisitte jotain muuta. Lähipäiväkotipaikka tuntuu lottovoitolta. Jos Helsinki olisi helpompi paikka asua, se auttaisi enemmän perheitä.

Päiväkotipaikkoja suunnitellaan väestöennusteiden mukaan. Ja joka vuosi syksyllä todetaankin, että lapsia on enemmän kuin ennustettiin. Kuinka vaikeaa voi olla korjata ennustemallia vastaamaan todellisuutta?

On hienoa, että yhä useampi lapsiperhe haluaa asua Helsingissä. Ennusteen mukaan myös maahanmuuttajalasten määrä kasvaa. Paljon uusia alueita rakennetaan Helsinkiin. Virkakoneiston pitäisi ymmärtää paremmin perheiden arkea. Vanhojen päiväkotien peruskorjauksesta ja paikkamäärästä on huolehdittava. Uusilla alueilla pitää olla päiväkodit ja koulut valmiina, kun ensimmäiset asukkaat muuttavat uusiin koteihinsa.

Karkeasti laskettuna viiden miljoonan lisämäärärahalla saadaan päiväkotipaikka viidellesadalle lapselle. Näihin asioihin Helsingillä pitää olla varaa, jos haluamme, että Helsinki on elävä lapsiperheiden kaupunki.

Vihreiden aloitteesta kaupungin talousarviota on korjattu useana vuotena lasten osalta. Ns. positiivisen diskriminaation rahoja lisättiin peruskouluille ja päiväkodeille. Toisilla alueilla syrjäytymisen ehkäisy on haastavampaa kuin toisilla, joten näillä rahoilla voidaan pienentää ryhmiä ja palkata avustajia. Lisäksi koulujen iltapäivätoimintaan on lisätty rahaa. Nykyisin liian monet ensimmäisen ja toisen luokan oppilaat jäävät vaille iltapäiväkerhotoimintaa.

Leikkipuistot ovat kaupunginosien sydämiä, kohtaamispaikkoja. Niiden toiminta on säilytettävä korkeatasoisena. Erilaiset leikkitoiminnan muodot, kuten osa-aikainen toiminta, auttavat perheitä valitsemaan heille sopivan ja parhaan mahdollisen tavan hoitaa lapsiaan. Päivähoidossa yksityinen hoito ja kotihoito täydentävät hyvällä tavalla laadukasta kunnallista päivähoitoverkkoa.

On tärkeää rakentaa entistä enemmän isoja perheasuntoja ja samalla pyrkiä nykyistä kohtuuhintaisempaan asumiseen. Tähän päästään vuokra-asuntotuotannolla, hitas-tuotannolla ja pitämällä kaiken rakentamisen kustannukset matalana.

Helpompi Helsinki muuttuu ihmisen elämän mukana.

Elina Moision ehdokassivut. 

Anna Koppanen: Vuokratalot hyödyttäisivät myös Ullanlinnaa

Muutin kuukausi sitten kommuuniin Ullanlinnaan. Muutos kodin sisällä ei ollut suuren suuri. Entinenkin asuntoni oli yhteisöasunto. Kämppiksiä oli kolme. Asuinpinta-ala kasvoi, kuten voi ehkä odottaakin Itä-Pasilasta lähdettäessä.

Näillä kahdella alueella asuntoja on rakennettu eri ihmisille ja eri tarpeisiin. Ullanlinnassa meillä on sali ja palvelijanhuone, Itä-Pasilassa oli monta pientä lastenhuonetta. Sisätilojen sijaan minua on muuton jälkeen  hätkähdyttänyt eniten se, mitä Ullanlinnassa tulee vastaan kadulla. Tai oikeammin se, keitä en kaduilla näe. En ole esimerkiksi nähnyt kotikulmieni kaduilla reilussa kuukaudessa yhtään mustaa tai minkään muunkaan etnisen vähemmistön edustajaa.

Helsingin jokaisella kaupunginosalla on maine. Negatiivisenkaan maineen ei tarvitse olla pysyvä, mutta huonolla kaupunkisuunnittelulla siitä saadaan sellainen. Yleensä kunkin aikakauden uloimmat kaupunkimaiset kaupunginosat ovat edullisimpia asuinpaikkoja ja niihin muuttaa pienituloisia, työttömiä ja alempien yhteiskuntaluokkien edustajia. Kallio oli rakennettaessa tällainen. Viime aikojen kansalaisaktiivisuuden, kantakaupungin ahtauden ja trenditietoisen nuorison asumishalukkuuden myötä Kallio on kuitenkin nostanut profiiliaan.

Asukasaktiivisuutta on myös monissa muissa kaupunginosissa. Esimerkiksi Vallilassa, Kumpulassa ja Itä-Pasilassa on oman kokemukseni mukaan ollut mielenkiintoisia asukkaiden toteuttamia projekteja. Itä-Pasila Iskuun on tuonut kaupunginosaan katutaidetta, kaupunkiviljelmiä, tuulipukudiskoja ja entisestään korostanut ylpeyttä, jota paikalliset asuinalueestaan tuntevat. Vaikka Itä-Pasila näyttäytyy joskus muille ankeana, se ei asukkailleen sitä ole koskaan ollut. Ullanlinna-liikkeestä sen sijaan en ole kuullut mitään.

Asuinalueiden sosiaalinen eriytyminen on viimeisen kymmenen vuoden aikana kiihtynyt Helsingissäkin. Tutkija Matti Kortteisen mukaan ketju menee hieman yksinkertaistaen näin: maahanmuuttajien keskittyminen tietylle alueelle aiheuttaa kantaväestön poismuuttoa. Pois muuttavat tällöin erityisesti parempituloiset, joilla on varaa valita asuinpaikkansa. He valitsevat uuden asuinpaikkansa lähinnä paikan maineen perusteella: Helsingissä kun ei rikostilastojen mukaan ole muita kuin turvallisia asuinalueita.

Huonomaineiseen kaupunginosaan jäljelle jää usein työttömiä ja päihdeongelmaisia. Kun työttömien osuus on yli 13 % väestöstä, naapurusto alkaa haitata työttömän työllistymistä. Syntyy kierre, joka kuormittaa alueen terveydenhuoltoa ja periytyy seuraaville sukupolville.

Eriytymisellä on myös muita varjopuolia. Vaikka Ullanlinna on alue, jossa työttömyys on tilastojen mukaan vähäistä ja väestö omien havaintojeni mukaan koostuu lähinnä hyvin toimeentulevasta kantaväestöstä, tämäkään ei välttämättä ole paras mahdollinen tilanne. Homogeeninen väestörakenteen on tutkimuksissa huomattu vähentävän osallistumista politiikkaan ja yhteisten asioiden hoitoon. Siksi ei ehkä ole ihme, että Kallio-liike syntyi juuri Kalliossa.

Kaupunkisuunnittelussa ja kaupungin asuntorakentamisessa tulisi huolehtia sosiaalisesta sekoittumisesta. Jotenkuten tässä on onnistuttukin, mutta Helsinki ei voi välttää vastuuta. Yhteisvastuullinen vuokra-asuntotuotanto naapurikuntien kanssa, jossa huono-osaisuuden kustannuksia pyritään jakamaan tasan, ei ole ratkaisu eriytymiseen. Naapurikuntiin, kauaksi keskustasta, rakennetut vuokratalokeskittymät vain vaikeuttavat sekoittumista.

Helsingin tulee jatkossa rakentaa vuokrataloja erityisesti keskustan tuntumaan. Yhteiskuntatieteellisen tiedon hyödyntäminen kaupunkisuunnittelussa estää kalliita virheitä. Eriytymisprosessi tuottaa hoitamattomana liian suuren kuorman terveydenhoitoon ja kouluille puhumattakaan inhimillisestä näkökulmasta.

Ja vaikka Ullanlinnassa on ehkä varaa olla välittämättä, onko meillä varaa kaupunginosiin, jotka ruokkivat välinpitämättömyyttä?

Eki Nikulainen: Miten uutta supervirastoa pitäisi johtaa?

Minulla ja läheisilläni on hyviä kokemuksia julkisesta terveydenhoidosta. Joitakin kymmeniä vuosia sitten tilanne oli huono, joten terveydenhoitohenkilökunta on merkittävästi parantanut toimintaansa ja ohittanut yksityisten palvelujen tason. Onnitteluni!

Mutta paljon on vielä tekemistä, että terveydenhuolto saadaan toimimaan ihanteellisella tavalla. Helsingissä parannusta haetaan yhdistämällä sosiaali- ja terveysvirastot yhdeksi supervirastoksi. Ottamatta kantaa onko se järkevää, fuusio luo mahdollisuuden toimia toisella tavalla. Yhdistäminen on myös suuri riski: kokemukseni mukaan suurin osa fuusioista epäonnistuu.

Miten epäonnistumisriskit torjutaan ja samalla käytetään tilannetta hyväksi ja loikataan pitkälle kohti ihannetta? Ehdotan kolmivaiheista etenemistä. Eri vaiheita viedään eteenpäin osin rinnakkaisesti.

Ensimmäiseksi tehdään johtotiimi toimivaksi. Toimiva tarkoittaa hyvin kiinteää ryhmää, missä myös viihdytään. Tämän varmistamiseksi on monia hyviä “team building” -menetelmiä. Tämän jälkeen kaikki keskeiset tiimit läpi jättimäisen organisaation työstetään kiinteiksi ja varmistetaan tiimien välisen yhteistyön toimivuus. Tähän on toiminnallisia menetelmiä, joiden käyttö on myös hauskaa.

Toinen vaihe lähtee kysymyksestä: Minkälainen johtamistapa parhaiten sopii supervirastoon? Vastaukseni on Lean.

Leanin ydinidea on tuottaa suurinta ja parasta mahdollista arvoa asiakkaalle ja sidosryhmille samalla kun minimoidaan kaikki tuhlaus. Tuhlauksen poistaminen tekee Leanista vihreän.

Lean on alunperin kehitetty autojen valmistukseen, mutta nykyään sitä käytetään kaikilla toimialoilla, palveluissakin. Viime vuosina Leania on menestyksellä sovellettu myös terveydenhuollossa ainakin Yhdysvalloissa, Isossa-Britanniassa, Australiassa, Hollannissa ja Kanadassa.

Olen koko työurani työskennellyt pääasiassa insinöörien ja myös lääkärien kanssa. Minusta molemmilla on paljon samanlaista ajattelutapaa. Tai onko parempi sanoa, että useimmissa lääkäreissä asuu pieni insinööri. Tämän vuoksi terveydenhuollossa Lean on saanut nopeasti jalansijaa ja tulokset ovat olleet hyviä.

Lean-organisaatio ymmärtää mikä asiakkaille ja sidosryhmille on tärkeää ja arvokasta, ja se keskittyy tuottamaan lisää arvoa nollatuhlauksella. Se muuttaa painopisteen hallinnollisesta puuhastelusta, eri tekniikoiden eristetystä hyödyntämisestä ja osa-optimoinneista tuotteiden ja palvelujen arvoa tuottaviin läpivirtauksiin läpi koko organisaation. Koko organisaatio on flow-tilassa.

Lean estää tuhlausta pitkin koko arvoa tuottavaa ketjua. Verrattuna perinteisiin johtamisjärjestelmiin Lean-organisaatio tarvitsee vähemmän ihmisen työtä, vähemmän koneiden työtä, vähemmän tilaa, vähemmän pääomaa, energiaa, muita resursseja ja aikaa ja huomattavasti vähemmän kustannuksia, ja syntyy paljon vähemmän virheitä. Lisäksi Lean-organisaatio pystyy nopeasti vastaamaan muuttuviin ympäristövaatimuksiin ja sidosryhmien uusiin toiveisiin. Myös tietohallinnon ohjaus yksinkertaistuu.

Leanin avulla ei ole poistettu tai vähennetty työntekijöiden lukumäärää terveydenhuollossa. On vain poistettu tuhlausta tehtävissä ja prosesseissa. Terveydenhuolto on ideaalinen paikka korjata Leanista saatavien hyötyjen satoa.

Terveydenhoitohenkilökunnan on ensin hyväksyttävä tosiasiaksi, että tuhlaus on mahdollista ja että tuhlausta on paljon terveydenhuollossa. Se ei ole yksittäisen terveydenhuollossa työskentelevän tai työskennelleen henkilön syy. Kokonaissysteemistä on vain rakentunut sellainen. Samoin oli aikoinaan käynyt amerikkalaisen autoteollisuuden.

Oleellista on, että mitä enemmän tuhlausta sitä enemmän voidaan vähentää tarpeettomia vaiheita, uudelleen tekemisiä ja tarpeetonta liikkumista. Ja sitä myötä voidaan vapautunut aika ja resurssi kohdistaa arvoa tuottavaan toimintaan. Esimerkiksi kun poistetaan tuhlaus, joka ilmenee odottamisena, potilaiden odotusajat lyhenevät oleellisesti, ja näin elämänlaatu paranee.

Kolmannessa vaiheessa valjastetaan potilaiden ja koko toimintaympäristön resurssit mukaan toimintaan. Nykyisin terveydenhuollon ja sosiaalitoimen asiakkaat ovat enemmän tai vähemmän laitostuneita. He ottavat ja heille annetaan turhan paljon passiivisen vastaanottajan roolia. Tästä asetelmasta seuraa opittua avuttomuutta ja toisen asteen tuhlausta. Mitä on tehtävä?

Ehdotukseni otsikko voisi olla Lean². Taannoin jouduin viettämään joitakin päiviä sairaalassa. Kerran naapurihuoneessa väkivahva aggressiivinen potilas aiheutti hätätilanteen, ja koko osaston henkilökunta piti valjastaa miehen taltuttamiseen.

Samaan aikaan eräs mies huoneessamme panikoi valvontamonitorin hälytyksen vuoksi. Syynä oli irronnut pulssioksimetrin sensori. Panin sensorin takaisin paikoilleen, toinen (entinen sairaalateknikko) kuittasi monitorista hälytyksen ja ryhmätyönä rauhoitimme panikoivan miehen. Tapahtuma johti siihen, että meistä tuli ryhmän jäseniä, jotka auttoivat toinen toisiaan. Aloimme viihtyä ryhmässä, mikä varmasti nopeutti paranemista. Se oli spontaanisti syntynyttä Lean²:ta.

Asiakkaissa, potilaissa ja meissä kaikissa on käyttämättömiä voimavaroja ja joskus myös aikaa auttaa toinen toisiamme. Yhteisöllisyys luo terveyttä. Yksinäisyys sairastuttaa. On helppo keksiä tuhansia tapoja, joilla terveys- ja sosiaalialan henkilökunta voi systemaattisesti edesauttaa oma- ja yhteisavun syntymistä niin, että objekteista tulee subjekteja. Objektina oleminen sairastuttaa. Yhteisössä oleminen subjektina tervehdyttää. Siihen pyrkii Lean².

Mitä sitten tarkoittaa Green Lean terveydenhuollossa? Se on Lean + Lean² + myrkyttömyys + kestävyys.

Nykyinen ruuan tuotanto käyttää paljon myrkkyjä. Niiden kasaantuminen elimistöömme ja ympäristöömme on jättiläismäinen terveysriski. Liian suuri riski. Jos se ei tuhoa meitä, se todennäköisesti tuhoaa lastemme lapset. Tämän estämiseksi terveydenhuollon yksikköihin saisi hankkia vain myrkyttömästi tuotettuja elintarvikkeita.

Nykyinen ruuan tuotanto ei ole myöskään kestävää. Se vaatii liian paljon rajallisia resursseja. Pitemmän päälle maapallomme ei kestä sitä, vaan se sairastuu. Tämän estämiseksi terveydenhuollon yksikköihin saisi hankkia vain kestävällä tavalla tuotettuja elintarvikkeita.

Eki Nikulaisen ehdokassivut.
Facebook: EkiHelsinginValtuustoon
eki.nikulainen@vihreat.fi

Pirkko Telaranta: Vanha, vanhus, ikääntyvä vai ikääntynyt?

Sanoilla muodostetaan asenteita ja mielikuvia, ja ne taas vaikuttavat toimintaan. Jokainen tunnistaa eron: Iäkkäät ihmiset ovat arvostettavia henkilöitä ja tarvitsevat arvoistaan kohtelua ja yksilöllisiä palveluita. Ikääntyneet ihmiset taas luovat mielikuvan kasvottomasta ongelmajoukosta, joka jollain tavalla pitäisi saada pois päiväjärjestyksestä.

Sanaa ikääntynyt käytetään nykyisin silloin, kun halutaan välttää sanaa vanha. "Vanha" on sanana jotenkin ruma ja hävettävä, kuten "vanhus"-sanakin. Nyt sentään on valoa näkyvissä, kun upea vanha nainen Vappu Taipale joukkoineen tekee iloista ja hyvää vanhuuden vaihtoehtoa tunnetuksi Valtaa Vanhuus -kampanjassa.

Mutta ajatelkaapa sanaa ikääntynyt tarkemmin: mitä sillä ilmaistaan? Sana ikääntyvä tarkoittaa, että ikääntyminen on meneillään kaiken aikaa – mehän ikäännymme ensi henkäyksestä viimeiseen. Milloin sitten ikääntyvästä ihmisestä tulee ikääntynyt? Ikääntynyt ihminenhän ei enää ikäänny lisää, eli hän ei ole enää elävä… ja mikähän sen vastakohta lieneekään..?

Ilmaisuna ikääntynyt ihminen kertoo asenteesta vanhuksia kohtaan. Se on ikävä, negatiivinen ja väheksyvä. Se tuo välittömästi mieleen ongelmia ja hankaluuksia: Voivoi, tuolla on joku ikääntynyt ihminen – mitähän sille pitäisi tehdä?

Näin vanha- tai vanhus-sanan kiertäminen, mukamas-kaunisteleminen ja naamioiminen (tätä kutsutaan eufemiaksi) on kääntynyt tarkoitustaan vastaan. Puhutaan siis iäkkäistä ihmisistä – iäkäs on kokenut, elämää nähnyt ja viisaskin, eli arvokas ja arvostettava ihminen.

Tässä ei nyt ole kyse sanojen vääntelystä tai pilkun viilailusta, vaan todellakin sanat, nimitykset ja ilmaisut muokkaavat asenteita. Asenteet vaikuttavat kohteluun ja palveluiden tasoon niin kaupungilla, kodeissa kuin palveluyksiköissäkin. Ilman positiivista asennetta ei mitään kestäviä parannuksia ole saatavissa iäkkäiden ihmisten eli vanhusten hoitoon ja kohteluun. Jos asenne ei ole kohdallaan, ei mikään raha riitä hyvien palveluiden kehittämiseen!

Olen antanut Valtaa Vanhuus -kampanjassa oman kuntavaaliehdokkaan lupaukseni hyvän vanhuuden puolesta. Toivon että liityt mukaan, olit sitten ehdokas tai kansalainen! Tule myös kampanjan päätapahtumaan Senaatintorille lauantaina 15.9. näyttämään arvokkaan vanhuuden joukkovoimaa!

Leena Riittinen: HUSLABin "murharyhmä" ja "siamilaiset kaksoset"

Työskentelen sairaalakemistinä HUSLABissa, joka on Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin omistama liikelaitos. HUSLAB on laajentunut viimeisten kymmenen vuoden aikana sairaaloiden ja kuntien terveyskeskusten erillisistä laboratorioista yhdeksi kokonaisuudeksi, joka palvelee koko Uuttamaata.

Kuntalaisille laboratoriosta näkyy parhaiten näytteenotto. Aiemmin potilas kävi oman terveysasemansa tai sairaalansa laboratoriossa. Nykyisin potilas voi mennä tavallisiin kokeisiin missä vain HUSLABin alueella. Pyynnöt löytyvät ja vastaukset näkyvät omalla lääkärillä esimerkiksi Helsingissä, vaikka näytteenotossa olisi käynyt kesämökillä Lohjalla. Harvinaisempia tutkimuksia otetaan vain tietyissä pisteissä. 
  
Oman varsinaisen sairaalakemistin työni lisäksi olen ollut mukana erilaissa projekteissa. Ensimmäiset projektit, johon pääsin mukaan, olivat lempinimiltään Murharyhmä ja Siamilaiset kaksoset.

Siamilaisissa kaksosissa erotettiin laboratorion tietojärjestelmä Peijaksen sairaalan potilastietojärjestelmästä. Ongelmana oli, että järjestelmiä ei voitu erottaa siten, että molemmat puoliskot olisivat jääneet elinkykyisiksi. Niinpä järjestelmät leikattiin irti toisistaan tietäen, ettei laboratoriojärjestelmä toimi omillaan. 

Laboratorion toiminnot siirrettiin HUSLABin yhteiseen laboratoriojärjestelmään. Ensimmäinen kokous, jossa olin mukana, oli ikimuistoinen. Meille kaikille oli annettu luettavaksi projektisuunnitelma etukäteen. Kokouksessa sitten kysyttiin, olivatko kaikki lukeneet suunnitelman. Kaikki nyökkäsivät myöntävästi. 

Seuraava kysymys olikin sitten se, olivatko kaikki ymmärtäneet lukemansa. Aika moni meistä, kuten minä, pudisteli päätään. Kun olimme käyneet suunnitelman läpi, moni asia kirkastui minullekin. 

Hienoa tässä projektissa oli moniammatillisuus. Asiantuntijoita löytyi sekä tietojärjestelmäpuolelta että laboratoriosta. Tehtävänähän oli liittää Vantaan julkisen terveydenhuollon laboratorion tietojärjestelmä HUSLABin yhteiseen järjestelmään. 

Projekti eteni myös järkevällä tavalla: Ensin käytiin läpi se, mitä aiotaan tehdä ja onko aiottu tapa järkevä ja onko aikataulu kireydestään huolimatta realistinen. Vasta sitten aloitettiin toteutus. Myös vastuut olivat selvät. Jokainen tiesi tehtävänsä. Kun minulle tuli ongelmia, tiesin, keneltä voin apua pyytää. 

Vastaavia projekteja on tehty kaikkien niiden Uudenmaan kuntien kanssa, joiden laboratoriotoiminnat on liitetty HUSLABiin. Näistä projekteista toivoisin yleisempäänkin käyttöön kummitoimintaideaa. Joidenkin kuntien yhdistämisvaiheessa haettiin ”vanhoista” työntekijöistä kummeja, jotka lähtivät vähäksi aikaa opastamaan uusia HUSLABlaisia uuden tietojärjestelmän käytössä. 

Olen sitä mieltä, että työkalujen, kuten tietojärjestelmien, käyttö tulee tehdä niin helpoksi, ettei niitä joudu miettimään yhtään sen enempää kuin ennen vanhaan taskulaskinta. Terveydenhuollon tietojärjestelmien helppokäyttöisyydessä on vielä pitkä tie kuljettavana. 

Murharyhmä-lempinimen annoimme itse itsellemme. Työparinani työskentelevän laboratoriolääkärin ja minun tehtävänä oli ajaa alas Vantaan terveyskeskusten laboratoriosta sellaista toimintaa, jota siellä ei kannata tehdä. Nimen annoimme itsellemme, koska tuntui pahalta vähentää terveyskeskuksissa paikan päällä tehtävää analytiikkaa. 

Tiesimme jo projektin alussa, että laboratoriohoitajien työnkuva tulee yksipuolistumaan ja olemaan jatkossa lähes pelkästään näytteenottoa. Laboratoriotutkimuksia ei kuitenkaan kannata tehdä kalliilla laitteilla pieniä määriä. Tekeminen tulee kalliiksi ja laatu kärsii. 

Verenkuvatutkimuksia tehtiin ennen kaikilla terveysasemilla. Kustannukset olivat noin kymmenkertaiset verrattuna Peijaksen sairaalassa tehtäviin vastaaviin tutkimuksiin. Myös laadun pitäminen korkealla oli vaikeaa. 

Terveyskeskusten lääkäreillä oli ihan asiallinen huoli siitä, että vastaukset viipyvät, kun näytteet lähetetään kauemmaksi tehtäväksi. Kun projekti toteutettiin, vastausajat lyhenivät. Kuinka se oli mahdollista? 

Ennen terveysaseman laboratoriohoitaja otti näytteitä iltapäivään asti ja alkoi sen jälkeen analysoida näytteitä. Tulokset tulivat aamulla otetuista näytteistä vasta iltapäivällä. Uudessa toimintatavassa aamulla otetut näytteet haettiin analysoitavaksi jo aamupäivällä ja ne analysoitiin tehokkailla automaateilla käytännöllisesti katsoen heti niiden saavuttua Peijakseen. Analytiikan taso parani ja vastausajat lyhenivät. 

Murharyhmä nimenä lienee kuitenkin oikea, koska työntekijöiden työnkuva yksipuolistui. Tästä huolimatta olen sitä mieltä, että laadun ja kustannusten kurissa pitämiseksi analytiikan keskittäminen on järkevää. 

Nyt olen jälleen keskellä uutta seikkailua: HUSLABille suunnitellaan uutta toimitaloa Meilahden sairaala-alueelle. Harvapa pääsee mukaan suunnittelemaan kokonaista uutta laboratoriorakennusta. Tämä projekti onkin niin suuri, etten pääse ihmettelemään koko projektisuunnitelmaa, vaan olen mukana suunnittelemassa talon yhden kerroksen yhden osan suunnittelua. 

Sen verran kuitenkin piirustuksista katsoin, että näytteenottotilat ovat viihtyisän ja toimivan tuntuiset. Jos projekti pysyy aikataulussaan, on uusi suuri keskuslaboratorio valmis syksyllä 2015. Silloin aukeavat myös uudet näytteenottotilat.

Leena Riittisen ehdokassivut löydät täältä. 

Hannu Tuominen: Millaisia palveluja, millaisille vanhuksille?

Katselin äsken äitini kanssa vanhoja valokuvia, jotka esittivät hänen vanhempiaan, isovanhempiaan ja muita menneiden sukupolvien edustajia. Äitini on 90-vuotias, joten hänen Hyvinkäänkylän-mummunsa ajoista on jo vuosia. Noissa valokuvissa pistää silmään se, miten vanhan oloisiksi entisaikojen mummut ovat tekeytyneet. Saman ikäiset naiset, jotka tuolloin ennen vanhaan kulkivat tummissa pitkissä mekoissa huivi tiukasti solmittuna, painelevat nyt urheilutrikoissaan kävelysauvat viuhuen.

Muutos on todellinen. Kun pohdimme, millaisia vanhuspalveluja tulevaisuudessa tarvitaan, on ymmärrettävä, ettemme tarkoita omia isovanhempiamme – vaan itseämme jokusen vuosikymmenen kuluttua. Millainen vanhus sinä ajattelet olevasi?

Olen itse nyt 58-vuotias. Oletan, että noin 20 vuoden kuluttua alan myös lasteni ja muiden läheisteni mielestä olla luettavissa vanhusten tai ainakin vanhojen ihmisten joukkoon. Jotain osaamme arvailla minusta ja meistä muista vanhuksista sen perusteella, miten suomalaisten terveys on kehittynyt näihin päiviin.

Arvaan rohkeasti, että ikäihmisten joukosta hahmottuu kaksi ääripäätä. Viidennes, ehkä jopa kolmannes ikäluokista elää terveenä ja pitkään. Terveiden ja enimmäkseen toimintakykyisten 90-vuotiaiden määrä kasvaa selvästi. Kun äitini oli nuori, sellaisia tervaskantoja oli tuskin lainkaan. Toisaalta ehkä saman suuruisella osalla väestöstä alkoholin käyttö ja muut epäterveelliset elämäntavat aiheuttavat sairautta ja toimintakyvyn menetystä jo ennen varsinaista eläkeikää.

Vanhuspalvelujen pitää toisin sanoen varautua siihen, että nykyistä suurempi osa väestöstä tarvitsee suhteellisen nuorena raskasta terveydenhoitoa, mahdollisesti laitoksissa. Samaan aikaan on oltava valmiina myös palvelemaan niitä ”terveitä 90-vuotiaita”, toisin sanoen periaatteessa omillaan toimeen tulevia kansalaisia, joille ikä kuitenkin aiheuttaa monenlaista hoitoa ja palveluja vaativaa vaivaa.

Poliittinen keskustelu nostaa usein esiin yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin. Tällä kertaa ratkaisuksi vanhuspalveluiden ongelmiin esitetään henkilöstön vähimmäismitoitusta  laitoksissa. Hyvä niin, ainakin jos rahoitus onnistuu muihin palveluihin kajoamatta. Ratkaisematta jää kuitenkin monta isoa ongelmaa. Miten taataan, että kotonaan asuvat vanhukset saavat tarvitsemansa palvelut? Miten tuetaan omaisten jaksaminen? Satavuotiaan lapsetkin ovat jo tukevasti eläkeikäisiä. Arvelen itse 85-vuotiaana osaavani ja haluavani käyttää erilaisia uuden tekniikan tarjoamia itsehoitomahdollisuuksia – mutta kuka ne ratkaisut kehittää ja tarjoaa?

Laitosten henkilöstömitoitusta on hyvä miettiä. Vielä isommat avoimet kysymykset eivät kuitenkaan saa sen varjolla jäädä vastauksia vaille.

Sanna Vesikansa: Oppilashuoltoon täysremontti

Viisivuotiaamme kävi tällä viikolla hammastarkistuksessa: reikiä nolla, positiivista kannustusta ja onnelliselle mukaan minihammastahna. Yhtä tyytyväisenä lähtivät sekä poika että äiti kesän ensimmäisestä puheopetuksesta ärräharjoitukset kainalossa.

Jotkut asiat - ainakin oman perheen kokemuksella - toimivat hyvin Helsingissä. Säännöllisiin hammastarkistuksiin tulee kutsu kotiin ja puheopetukseen pääsee ajoissa ennen kouluikää. Maunulan terveysasemalle olemme päässeet saman aamun aikana, kun lapset ovat olleet sairaita. Myös ennen äidin kaupunginvaltuutetun tehtäviä.

Kaikki lasten terveydenhuollossa ei toimi täydellisesti. Koululääkärillä ei kumpikaan koululaisemme ole ollut kertaakaan: vanhin on sentään viidesluokkalainen, joten ilmeisesti pitää alkaa kyselemään.

Monessa koulussa ei ole kuraattoria tai psykologia, kun edellinen on lähtenyt ja uutta ei saada. Koulun johtokunnassa olen moneen otteeseen kuullut, kun psykologeja tulee ja menee. Syitä on mietittävä kunnolla: jos hoidettavana on viisi koulua ja kulkemiset päälle, ei kukaan jaksa sellaista työtä pitkään.

Omien lasten koulussa ei ollut viime vuonna kuraattoria osan vuotta lainkaan ja monessa suuressakin koulussa kuraattori/psykologi on paikalla vain päivän viikossa.  Voimavaroja on jaettu myös eniten tarvitseville, mikä tietenkin on tarpeellista.

Positiivinen diskriminaatio ei saa tarkoittaa, että selkeästi puutteellisia voimavaroja ei koskaan lisätä, vaan niukkuutta aina vaan tasataan. Mielenterveys voi järkkyä myös ns. hyvillä alueilla eikä lapsen elämässä apua saa joutua odottamaan kuukausia tai vuosia.

Samanlaista niukkuuden jakamista on nyt elokuussa tapahtuva psykologisten hoitajien siirto yläkouluista ammattikouluihin. Ammattikouluissa on kouluterveyskyselyiden perusteella suurempi tarve. Toisaalta tukea olisi saatava mahdollisimman aikaisin ja yläasteikäiset jäävät usein lapsuuden ja nuoruuden väliinputoajiksi.

Oppilashuoltoon tarvittaisiin perusteellinen remontti, jossa mietittäisiin työtapojen tehokkuutta, vaikuttavuutta ja uusia palveluja. Olen kuullut alan ammattiliisilta, että vastaanottokopissa istuminen ja odottaminen on turhauttavaa - ja vie voimavaroja. Vastaaotto-oven taakse jonottamaan eivät tule he, jotka eniten apua tarvitsisivat.

Oppilashuollon remontin pitäisi aloittaa siitä, että läsnäoloa lasten ja nuorten kanssa lisätään. Jos kuraattori, psykologi tai kouluterveydenhoitaja ei ole vain nimi koulun nettisivulla, vaan tuttu ihminen, on avun pyytäminen ja vastaanottaminen helpompaa. Tämä vaatii tietenkin aikaa.

Opetusviraston ja terveyskeskuksen työkulttuuri on niin hierarkkinen, etten yhtään ihmettele ammattilaisten siirtymistä yksityiselle sektorille. Kun ammattilaisiin luotetaan ja heille annetaan liikkumavaraa eikä heitellä koulusta toiseen, syntyy pitkäjänteistä työtä ja tulosta.

Nykytyylillä huolipuhe lasten ja nuorten syrjytymisestä voi jatkua tästä ikuisuuteen.

Riitta Skoglund: Sote-uudistus ja päihdetyö

Helsingin kaupunginvaltuusto hyväksyi 6.6.12 sosiaaliviraston ja terveyskeskuksen yhdistämisen sosiaali- ja terveysvirastoksi, sekä uuden varhaiskasvatusviraston perustamisen. Uusien virastojen on määrä aloittaa toimintansa ensi vuoden alussa. Uutta organisaatiota luonnehditaan asiakasprosesseja korostavaksi, ja siinä päihdetyö ja psykiatria liitetään samaan Terveys- ja päihdepalvelujen osastoon. Yhteiskunnassamme on käyty pitkä tie siihen, että mielenterveys- ja päihdeongelmat otetaan vakavissaan myös sairauksina, ja että niiden tutkimukseen ja hoitoon panostetaan. Siksikin päihdetyön ja psykiatrian paikka on terveys- ja päihdepalveluissa, elävässä yhteydessä muuhun terveyden- ja sairaanhoitoon. Seuraavaksi uudistusprosessissa keskitytään yksikkötason jatkosuunnitelmiin

Päihdeongelmia on monentasoisia. Ongelma, joka ei varhaisvaiheessa näy, ovat ns siistit ja sivistyneet alkoholiriippuvaiset. Heidän ongelmansa jää piiloon ja kasvamaan, kun ei ole vielä näkyvissä mitään dramatiikkaa, toisin sanoen esim väkivaltaista käytöstä, lastensuojeluilmoituksia, työn tai työkyvyn menetystä, maksan ja haiman sairauksia tai neurologisia ongelmia. Hätkähdyttävää on, että työikäisten suurin yksittäinen kuolinsyy on alkoholi. Terveysasemille on jo sijoitettu A-klinikoilta päihdehoitajia. Perustason terveydenhuollon päihdetyötä on edelleen vahvistettava ja tuotava lisää päihdeosaamista terveysasemille, jotta nämä tavallisten meikäläisten päihderiskit tunnistetaan ja interventio osataan tehdä riittävän varhain.

Päihde- ja mielenterveysongelmien hoidossa ja erityisesti kuntoutuksessa pelkkä lääketiede ei riitä. A-klinikoilla ja muissa nykyisen päihdehuollon yksiköissä olevaa osaamista ei  pidä kokonaan hajauttaa terveysasemille. Vakavissa päihdeongelmissa on kyse vaikeasta riippuvuusongelmasta, jonka hoito ja erityisesti kuntoutus vaatii erikoistason osaamista. Tästä A-klinikoiden ja muiden päihdehuoltoyksiköiden erityisosaamisesta on pidettävä jatkossakin huoli haastavampien asiakkaiden kuntouttamiseksi ja päihdehoidon kehittämiseksi.

Päihdeongelmat ovat sekä kevyempiä, laajalle levinneitä että vaikeita ja pitkälle kehittyneitä.
Päihdeongelmien hoito ja kuntoutus pitäisi mielestäni uudessa sote-organisaatiossa järjestää sekä perustason että erikoistason palveluihin samaan tapaan kuin esimerkiksi psykiatrisia ongelmia nykyisessä terveyskeskuksessa hoidetaan sekä perus- että erikoissairaanhoidon tasolla. Valtuusto hyväksyi tätä koskevan toivomusponteni jatkovalmisteluissa selvitettäväksi.

Sanna Vesikansa: Sosiaalilautakunnassa talousarvio 2013

Tänään sosiaalilautakunta nuiji ensi vuoden talousarvioehdotuksen. Ensi vuosi on jo sosiaali- ja terveysviraston sekä erillisen varhaiskasvatusviraston aikaa.

Ehdotin kahta lisäystä talousarvioesitykseen, jotka molemmat menivät läpi. Ei huono ilta. Yksimielisesti äänin 11-0 eteni seuraava lause:

“Sosiaalilautakunnan mielestä talousarviota tulisi päivähoidon osalta tarkastella vielä syksyllä uudestaan, kun virastojen hallinto ja viimeisimmät väestöennusteet sekä uusien hoitoon tulevien määrät tunnetaan. Pohjana tulisi käyttää kevään ja viimeisten vuosien hoidossa olleiden lasten toteutuneita suoritelukuja.”

Lauseen voima on viimeisissä sanoissa: jos pohjana käytettäisiin toteutuneita lapsilukuja, olisivat luvut aivan muut kuin suunnitelmat. Tämä loikka maksaa, mutta jossain vaiheessa se on pakko tehdä. Muuten suunnittelu laahaa jatkuvasti jäljessä. Lautakunnan yksimielinen tuki oli tietenkin rohkaisevaa.

Sitten oli pakko esittää jotain varauksia rahan riittävyydestä ja tilahankkeista, joita juuri päivähoidosta on poistettu (!) investointiohjelmasta. Ensimmäisen kerran näin sosiaaliviraston oman tiukan kannan tilahankkeiden palauttamiseen – kylläkin liitteissä – ja sieltä nostin lauseet uudisrakennusten peruskorjausten kiirehtimisistä. Päiväkotien korjausvelka on myös sosiaaliviraston lausunnon mukaan kasvamassa huolestuttavasti, ja tähän pitäisi puuttua ennenkuin homepommi räjähtää kuten koulupuolella.

Näitä lisäyksiä kannatettiin äänin 7-3 (kokoomus oli tietysti pohjan kannalla):

“Suurimmat haasteet ovat päivähoidon väestöennusteiden ja todellisten lasten lukumäärän vastaavuus erityisesti ylioptimistisen kerhotoimintatavoitteen takia. Tilahankkeita pitäisi käynnistää kiireesti, mikä edellyttää suunnittelua väestönkasvun ennakkotietojen sekä viime vuosien  toteutuneiden suoritteiden perusteella. Lisäksi kiireellisiä uudisrakennus- ja peruskorjaushankkeita tulisi palauttaa investointiohjelmaan päivähoidon tilapaikkojen turvaamiseksi. Jos päivähoidon kerhopaikkojen kysyntä kasvaa nykyvauhdilla, niin päivähoidon budjetissa on tiedossa mahdollisesti 8 miljoonan euron vaje.
Toinen iso haaste on toimeentulotuen ennuste: toimeentulotuen normien korotukset ovat lisänneet toimeentulotukimenoja, mutta esitys perustuu toimeentulotuen pitämiseen nykytasolla. Taloustilanne voi huonontua ja toimeentulotuen tarpeen ennustaminen vuodelle 2013 on tänä vuonna äärimmäisen vaikeaa.”

Budjetin paras uutinen on lapsiperheiden kotipalvelun laajentaminen, lähes kaksinkertaistaminen perheiden määrässä. Saimme vihreiden esityksestä lisättyä sitoviin tavoitteisiin myös lapsiperheiden kotipalvelun asiakasmaksujen tarkistamisen. Kynnystä hakea apua ei saisi olla yhtään; varhainen apu maksaa itsensä takaisin.

Pekka Sauri sanoi uusien valtuutettujen koulutuksessa, että politiikka on sanojen lisäämistä. Nyt on taas lisätty sanoja ja toivottavasti riittävän vahvoja sanoja ja oikeisiin paikkoihin. Hyvää yötä, pitkä kokous takana ja keskimmäisemme on vihdoin toipunut koulukuntoon viikon kestäneestä flunssasta.  Hyvää yötä!

Sanna Vesikansa: Päihdehoitoon on päästävä

Helsingissä on päihdehoidon vaihtoehtoja, mutta ongelmana on sopivan hoidon löytyminen ja tuen jatkuvuus riittävän pitkään hoidon nivelvaiheissa. Kun päihdehoitoa tehdään tiukan budjetin puristuksessa, yksilön paras ei aina toteudu.

Nämä jäivät päällimmäisinä mieleen torstain tilaisuudesta, jota järjestin Helsingin Vihreiden sosiaali- ja terveyspoliittisen työryhmän puheenjohtajana yhteistyössä Helsingin Vihreiden Naisten kanssa. Mukana oli Helsingin päihdehuollon asiantuntijoita ja rankan huumevierotuksen läpikäynyt kokemusasiantuntija.

Päihdehoidon kynnyksen on oltava mahdollisimman matala, jotta hoitoon pääsee, kun siihen on valmiutta. Huumehoidon kokemusasiantuntija kuvasi, että suurimpia vaikeuksia oli päästä ensimmäisen kerran puhelimella läpi tiettyyn kellonaikaan. Näin ei pitäisi enää olla -  eikä toivottavasti koskaan uudestaan.

Päihderiippuvuudesta vapautuminen on pitkä prosessi ja moni yrittää  lukuisia kertoja. Toisin sanoen meillä on hoidoissa henkilöitä, jotka ovat olleet katkolla kymmeniä kertoja. Veronmaksajasta se tuntuu rahojen tuhlaukselta. Toisaalta jokainen hoitoon hakeutuminen voi viedä eteenpäin eikä ole olemassa kaavaa, minkä mukaan ihmisten riippuuvuudesta vapautumisen polkua voitaisiin luokitella.

Rajallisten resurssien maailmassa päihdehuollon on tasapainoteltava yksilöllisten tarpeiden ja järjestelmäkeskeisyyden välillä. Järjestelmän eli kunnan päätöksentekijöiden on pidettävä myös huolta, että hoidon vaikuttavuutta ja kustannuksia seurataan eikä yksilöllisyys räjähdä käsiin.

Sosiaalilautakunta on tällä kaudella käsitellyt paljon päihdepalveluja. Palveluja on kilpailutettu ja korvaushoitoa ostimme. Erimielisiä olimme lääkkettömistä hoidoista. Lautakunta äänesti, voidaanko pitkiä lääkkeettömiä hoitoja edelleen ostaa Kiskon klinikalta. Kannatin ostojen jatkamista, mutta pallo jäi virkamiehille: he ostavat, jos kysyntää on. Luottamusmiesten on luotettava virkavalalla annettuun tietoon, mutta hieman skeptinen olen. Kentältä tulee viestiä, että lääkkeettömiin hoitoihin olisi halua. Jossain tökkii.

Resursseja on, mutta kysymys on siitä miten päihdehuolto järjestetään.  Hyvä suunta on, kun ensi vuoden alussa aloittavassa sosiaali- ja terveysvirastossa päihdehuolto ja mielenterveyspalvelut ovat samassa osastossa. Päihdehoitajajien kokeilu terveysasemilla on myös oikea suunta kohti helposti saatavia ja leimaamattomia päihdepalveluja.

Yksi iso asia on jäänyt jumiin: koko kaupungin alkoholipoliittinen ohjelma jämähti kaupungintalolle eikä ole edennyt mihinkään. Ilmeisesti työryhmän esitykset alkoholimainonnan ja -tarjoilun rajoittamisesta pelästyttivät. Minua pelottaa eniten, että päihteistä puhuminen on yhä kahtiajakautunutta, vaikka suurimmalla osalla meistä on henkilökohtaista kokemusta niin viinan positiivisista ja negatiivistakin puolista.

Sanna Vesikansa: Päivähoidon ostopalveluista vihdoin päätös

Yksi valtuustokauden mittainen päätös saatiin valmiiksi tällä viikolla. Päivähoidon ostopalveluiden jatkosta päätös tehtiin tiistaina sosiaalilautakunnassa. Ostopalveluita vähennetään, mutta niitä voidaan käyttää, jos alueellinen tarve niin vaatii. Samalla yksityisen hoidon tukea korotettiin 40 eurolla kaikille sekä lisäksi 60 euroa niille, jotka saavat pienten tulojen vuoksi Kelan hoitolisää.

Tämä on yksi eniten työllistäneitä asioita näinä kolmena vuotena.

Aluksi ostopalveluiden vähentäminen tuntui loogiselta. Helsingissä on päivähoitoa kunnallisena ja yksityisenä, joista pienen osan kaupunki on ostanut suoraan päivähoidopaikkoina kolmen vuoden sopimuksilla. Nämä 500-600 ostopalvelupaikkaa ovat keskimäärin kaupungin omaa keskihintaa; osa tosin selkeästi kalliimpia, osa halvempia.

Ostopalveluiden ongelmana on ollut kilpailuttaminen. Sitä on hankintalain takia joka tapauksessa tehtävä määräajoin ja virkamiesten mukaan vähintään kolmen-viiden vuoden välein. Silloin kilpailu on pakko avata aina välillä, jolloin lasten ja perheiden näkökulmasta on aina riskinä, ettei oma päiväkoti voita kilpailuttamisessa. Pysyvyys olisi aina parempi. Esimerkiksi Espoossa ostopalveluita on paljon ja niitä myös kilpailutetaan. Ysäväni lapsen päiväkotirakennus pysyi samana, mutta tuottaja ja hoitohenkilökunta vaihtui. Myös vanhempien lahjoittamat lelut olivat kadoneet tuottajan mukana.

Kun ostopalvelupaikkoja on hyvin pieni osa koko päivähoidosta, ei synny todellista kilpailua. Paikkoja on toimiviin markkinoihin tavallaan liian vähän – vanhustenhoidon paikoista puolet on ostopalvelua ja markkinat toimivat.

Monta kertaa mietin, että parasta olisi, jos kaikki paikat olisivat ostopalveluita mutta samaan tapaan kuin Ruotsissa esim. Tukholmassa. Kaikki -sekä yksityiset että kunnalliset – päiväkodit saisivat saman korvauksen “tuottajahinnan” per lapsi ja perheet maksaisivat hoidosta saman hinnan. Helppoa ei tämäkään olisi, kun esim. vuokrat keskustassa ovat huomattavasti esikaupunkeja korkeammat.

Omat lapseni ovat olleet kunnallisessa päiväkodissa, vaikka lähempänä olevaa yksityistäkin harkitsimme. Sata euroa kalliimpi hoitomaksu mietitytti, samoin klo 16 päättyvä hoitoaika. Ratkaisu oli helppo, kun vapaita paikkoja ei ollut.

Ostopalveluiden kautta etenkin pienituloisilla mutta myös useamman lapsen perheille on ollut mahdollista saada lapselleen myös esim. steiner- ja montessoripedagogiikkaa – tosin vain, jos on sattunut asumaan oikeassa osassa kaupunkia (ostopalveluina on ollut kolme steineria ja yksi montessori).

Osa ostopalvelupäiväkodeista ja lukuisat vanhemmat ottivat yhteyttä. Puhuin monen kanssa puhelimessa, kävin päiväkodeissa, tapasin vanhempia, tutustuin Kallion ala-asteen tiloihin, joita tarjottiin tilalle. Etenkin järjestöjen päiväkodit ilmoittivat, että he eivät ideologisesti voi siirtyä toimiaan yksityisen hoidon tuella ja että päiväkoti lopettaa.  Välillä jopa toivoin, että tämä olisi vain taktista uhkailua.

Uskoin päiväkotien olevan ihan vakavissaan ja sen vuoksi kannatin lisäystä, että ostopalveluita voidaan jatkossakin käyttää alueellisen tarpeen mukaan.  Lopulta esittelijä eli sosiaalijohtaja otti tämän lauseen omaan esitykseensä.

Minä ymmärrän lauseen niin, että ostopalveluita PITÄÄ myös käyttää. Lautakunnan pitää seurata, että johto toteuttaa lautakunnan linjauksia.Nyt ei ole varaa lopettaa yhtään päiväkotia. Niin voi tällä päätöksellä valitettavasti  käydä, mutta ainakin on yritetty löytää erilaisia, kestäviä ratkaisuja päivähoidon järjestämiseen.

Kesän jälkeen yksityisen hoidon tuki nousee ja päiväkodit varmasti nyt miettivät, mitä tehdä. Osalle tarjotaan kunnalliseksi siirtymistä.

Kielikylpypäivähoito jatkuu ostopalveluna ja ne kilpailutetaan keväällä. Kielikylvyn jatkuminen ostopalveluna on erittäin hyvä ratkaisu ja mielestäni kaksikielisyyteen pitäisi panostaa nykyistä paljon enemmän ja tarjota kielikylpyä enemmän ympäri kaupunkia.

Erikoispedagoiset ostopalvelut loppuvat. Kannatin vihreiden esitystä, että myös  niitä jatkettaisiin. Hävisimme 6-5, koska saimme mukaan vain vasemmistoliiton ja rkp:n..

Satasen korotus pienituloisille perheille lisää merkittävällä tavalla valinnanvaihtoja. Kaikesta ristiriitaisuudesta huolimatta tämä oli aika hyvä päätös.