Eki Nikulainen: Miten uutta supervirastoa pitäisi johtaa?

Minulla ja läheisilläni on hyviä kokemuksia julkisesta terveydenhoidosta. Joitakin kymmeniä vuosia sitten tilanne oli huono, joten terveydenhoitohenkilökunta on merkittävästi parantanut toimintaansa ja ohittanut yksityisten palvelujen tason. Onnitteluni!

Mutta paljon on vielä tekemistä, että terveydenhuolto saadaan toimimaan ihanteellisella tavalla. Helsingissä parannusta haetaan yhdistämällä sosiaali- ja terveysvirastot yhdeksi supervirastoksi. Ottamatta kantaa onko se järkevää, fuusio luo mahdollisuuden toimia toisella tavalla. Yhdistäminen on myös suuri riski: kokemukseni mukaan suurin osa fuusioista epäonnistuu.

Miten epäonnistumisriskit torjutaan ja samalla käytetään tilannetta hyväksi ja loikataan pitkälle kohti ihannetta? Ehdotan kolmivaiheista etenemistä. Eri vaiheita viedään eteenpäin osin rinnakkaisesti.

Ensimmäiseksi tehdään johtotiimi toimivaksi. Toimiva tarkoittaa hyvin kiinteää ryhmää, missä myös viihdytään. Tämän varmistamiseksi on monia hyviä “team building” -menetelmiä. Tämän jälkeen kaikki keskeiset tiimit läpi jättimäisen organisaation työstetään kiinteiksi ja varmistetaan tiimien välisen yhteistyön toimivuus. Tähän on toiminnallisia menetelmiä, joiden käyttö on myös hauskaa.

Toinen vaihe lähtee kysymyksestä: Minkälainen johtamistapa parhaiten sopii supervirastoon? Vastaukseni on Lean.

Leanin ydinidea on tuottaa suurinta ja parasta mahdollista arvoa asiakkaalle ja sidosryhmille samalla kun minimoidaan kaikki tuhlaus. Tuhlauksen poistaminen tekee Leanista vihreän.

Lean on alunperin kehitetty autojen valmistukseen, mutta nykyään sitä käytetään kaikilla toimialoilla, palveluissakin. Viime vuosina Leania on menestyksellä sovellettu myös terveydenhuollossa ainakin Yhdysvalloissa, Isossa-Britanniassa, Australiassa, Hollannissa ja Kanadassa.

Olen koko työurani työskennellyt pääasiassa insinöörien ja myös lääkärien kanssa. Minusta molemmilla on paljon samanlaista ajattelutapaa. Tai onko parempi sanoa, että useimmissa lääkäreissä asuu pieni insinööri. Tämän vuoksi terveydenhuollossa Lean on saanut nopeasti jalansijaa ja tulokset ovat olleet hyviä.

Lean-organisaatio ymmärtää mikä asiakkaille ja sidosryhmille on tärkeää ja arvokasta, ja se keskittyy tuottamaan lisää arvoa nollatuhlauksella. Se muuttaa painopisteen hallinnollisesta puuhastelusta, eri tekniikoiden eristetystä hyödyntämisestä ja osa-optimoinneista tuotteiden ja palvelujen arvoa tuottaviin läpivirtauksiin läpi koko organisaation. Koko organisaatio on flow-tilassa.

Lean estää tuhlausta pitkin koko arvoa tuottavaa ketjua. Verrattuna perinteisiin johtamisjärjestelmiin Lean-organisaatio tarvitsee vähemmän ihmisen työtä, vähemmän koneiden työtä, vähemmän tilaa, vähemmän pääomaa, energiaa, muita resursseja ja aikaa ja huomattavasti vähemmän kustannuksia, ja syntyy paljon vähemmän virheitä. Lisäksi Lean-organisaatio pystyy nopeasti vastaamaan muuttuviin ympäristövaatimuksiin ja sidosryhmien uusiin toiveisiin. Myös tietohallinnon ohjaus yksinkertaistuu.

Leanin avulla ei ole poistettu tai vähennetty työntekijöiden lukumäärää terveydenhuollossa. On vain poistettu tuhlausta tehtävissä ja prosesseissa. Terveydenhuolto on ideaalinen paikka korjata Leanista saatavien hyötyjen satoa.

Terveydenhoitohenkilökunnan on ensin hyväksyttävä tosiasiaksi, että tuhlaus on mahdollista ja että tuhlausta on paljon terveydenhuollossa. Se ei ole yksittäisen terveydenhuollossa työskentelevän tai työskennelleen henkilön syy. Kokonaissysteemistä on vain rakentunut sellainen. Samoin oli aikoinaan käynyt amerikkalaisen autoteollisuuden.

Oleellista on, että mitä enemmän tuhlausta sitä enemmän voidaan vähentää tarpeettomia vaiheita, uudelleen tekemisiä ja tarpeetonta liikkumista. Ja sitä myötä voidaan vapautunut aika ja resurssi kohdistaa arvoa tuottavaan toimintaan. Esimerkiksi kun poistetaan tuhlaus, joka ilmenee odottamisena, potilaiden odotusajat lyhenevät oleellisesti, ja näin elämänlaatu paranee.

Kolmannessa vaiheessa valjastetaan potilaiden ja koko toimintaympäristön resurssit mukaan toimintaan. Nykyisin terveydenhuollon ja sosiaalitoimen asiakkaat ovat enemmän tai vähemmän laitostuneita. He ottavat ja heille annetaan turhan paljon passiivisen vastaanottajan roolia. Tästä asetelmasta seuraa opittua avuttomuutta ja toisen asteen tuhlausta. Mitä on tehtävä?

Ehdotukseni otsikko voisi olla Lean². Taannoin jouduin viettämään joitakin päiviä sairaalassa. Kerran naapurihuoneessa väkivahva aggressiivinen potilas aiheutti hätätilanteen, ja koko osaston henkilökunta piti valjastaa miehen taltuttamiseen.

Samaan aikaan eräs mies huoneessamme panikoi valvontamonitorin hälytyksen vuoksi. Syynä oli irronnut pulssioksimetrin sensori. Panin sensorin takaisin paikoilleen, toinen (entinen sairaalateknikko) kuittasi monitorista hälytyksen ja ryhmätyönä rauhoitimme panikoivan miehen. Tapahtuma johti siihen, että meistä tuli ryhmän jäseniä, jotka auttoivat toinen toisiaan. Aloimme viihtyä ryhmässä, mikä varmasti nopeutti paranemista. Se oli spontaanisti syntynyttä Lean²:ta.

Asiakkaissa, potilaissa ja meissä kaikissa on käyttämättömiä voimavaroja ja joskus myös aikaa auttaa toinen toisiamme. Yhteisöllisyys luo terveyttä. Yksinäisyys sairastuttaa. On helppo keksiä tuhansia tapoja, joilla terveys- ja sosiaalialan henkilökunta voi systemaattisesti edesauttaa oma- ja yhteisavun syntymistä niin, että objekteista tulee subjekteja. Objektina oleminen sairastuttaa. Yhteisössä oleminen subjektina tervehdyttää. Siihen pyrkii Lean².

Mitä sitten tarkoittaa Green Lean terveydenhuollossa? Se on Lean + Lean² + myrkyttömyys + kestävyys.

Nykyinen ruuan tuotanto käyttää paljon myrkkyjä. Niiden kasaantuminen elimistöömme ja ympäristöömme on jättiläismäinen terveysriski. Liian suuri riski. Jos se ei tuhoa meitä, se todennäköisesti tuhoaa lastemme lapset. Tämän estämiseksi terveydenhuollon yksikköihin saisi hankkia vain myrkyttömästi tuotettuja elintarvikkeita.

Nykyinen ruuan tuotanto ei ole myöskään kestävää. Se vaatii liian paljon rajallisia resursseja. Pitemmän päälle maapallomme ei kestä sitä, vaan se sairastuu. Tämän estämiseksi terveydenhuollon yksikköihin saisi hankkia vain kestävällä tavalla tuotettuja elintarvikkeita.

Eki Nikulaisen ehdokassivut.
Facebook: EkiHelsinginValtuustoon
eki.nikulainen@vihreat.fi

Pirkko Telaranta: Vanha, vanhus, ikääntyvä vai ikääntynyt?

Sanoilla muodostetaan asenteita ja mielikuvia, ja ne taas vaikuttavat toimintaan. Jokainen tunnistaa eron: Iäkkäät ihmiset ovat arvostettavia henkilöitä ja tarvitsevat arvoistaan kohtelua ja yksilöllisiä palveluita. Ikääntyneet ihmiset taas luovat mielikuvan kasvottomasta ongelmajoukosta, joka jollain tavalla pitäisi saada pois päiväjärjestyksestä.

Sanaa ikääntynyt käytetään nykyisin silloin, kun halutaan välttää sanaa vanha. "Vanha" on sanana jotenkin ruma ja hävettävä, kuten "vanhus"-sanakin. Nyt sentään on valoa näkyvissä, kun upea vanha nainen Vappu Taipale joukkoineen tekee iloista ja hyvää vanhuuden vaihtoehtoa tunnetuksi Valtaa Vanhuus -kampanjassa.

Mutta ajatelkaapa sanaa ikääntynyt tarkemmin: mitä sillä ilmaistaan? Sana ikääntyvä tarkoittaa, että ikääntyminen on meneillään kaiken aikaa – mehän ikäännymme ensi henkäyksestä viimeiseen. Milloin sitten ikääntyvästä ihmisestä tulee ikääntynyt? Ikääntynyt ihminenhän ei enää ikäänny lisää, eli hän ei ole enää elävä… ja mikähän sen vastakohta lieneekään..?

Ilmaisuna ikääntynyt ihminen kertoo asenteesta vanhuksia kohtaan. Se on ikävä, negatiivinen ja väheksyvä. Se tuo välittömästi mieleen ongelmia ja hankaluuksia: Voivoi, tuolla on joku ikääntynyt ihminen – mitähän sille pitäisi tehdä?

Näin vanha- tai vanhus-sanan kiertäminen, mukamas-kaunisteleminen ja naamioiminen (tätä kutsutaan eufemiaksi) on kääntynyt tarkoitustaan vastaan. Puhutaan siis iäkkäistä ihmisistä – iäkäs on kokenut, elämää nähnyt ja viisaskin, eli arvokas ja arvostettava ihminen.

Tässä ei nyt ole kyse sanojen vääntelystä tai pilkun viilailusta, vaan todellakin sanat, nimitykset ja ilmaisut muokkaavat asenteita. Asenteet vaikuttavat kohteluun ja palveluiden tasoon niin kaupungilla, kodeissa kuin palveluyksiköissäkin. Ilman positiivista asennetta ei mitään kestäviä parannuksia ole saatavissa iäkkäiden ihmisten eli vanhusten hoitoon ja kohteluun. Jos asenne ei ole kohdallaan, ei mikään raha riitä hyvien palveluiden kehittämiseen!

Olen antanut Valtaa Vanhuus -kampanjassa oman kuntavaaliehdokkaan lupaukseni hyvän vanhuuden puolesta. Toivon että liityt mukaan, olit sitten ehdokas tai kansalainen! Tule myös kampanjan päätapahtumaan Senaatintorille lauantaina 15.9. näyttämään arvokkaan vanhuuden joukkovoimaa!

Leena Riittinen: HUSLABin "murharyhmä" ja "siamilaiset kaksoset"

Työskentelen sairaalakemistinä HUSLABissa, joka on Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin omistama liikelaitos. HUSLAB on laajentunut viimeisten kymmenen vuoden aikana sairaaloiden ja kuntien terveyskeskusten erillisistä laboratorioista yhdeksi kokonaisuudeksi, joka palvelee koko Uuttamaata.

Kuntalaisille laboratoriosta näkyy parhaiten näytteenotto. Aiemmin potilas kävi oman terveysasemansa tai sairaalansa laboratoriossa. Nykyisin potilas voi mennä tavallisiin kokeisiin missä vain HUSLABin alueella. Pyynnöt löytyvät ja vastaukset näkyvät omalla lääkärillä esimerkiksi Helsingissä, vaikka näytteenotossa olisi käynyt kesämökillä Lohjalla. Harvinaisempia tutkimuksia otetaan vain tietyissä pisteissä. 
  
Oman varsinaisen sairaalakemistin työni lisäksi olen ollut mukana erilaissa projekteissa. Ensimmäiset projektit, johon pääsin mukaan, olivat lempinimiltään Murharyhmä ja Siamilaiset kaksoset.

Siamilaisissa kaksosissa erotettiin laboratorion tietojärjestelmä Peijaksen sairaalan potilastietojärjestelmästä. Ongelmana oli, että järjestelmiä ei voitu erottaa siten, että molemmat puoliskot olisivat jääneet elinkykyisiksi. Niinpä järjestelmät leikattiin irti toisistaan tietäen, ettei laboratoriojärjestelmä toimi omillaan. 

Laboratorion toiminnot siirrettiin HUSLABin yhteiseen laboratoriojärjestelmään. Ensimmäinen kokous, jossa olin mukana, oli ikimuistoinen. Meille kaikille oli annettu luettavaksi projektisuunnitelma etukäteen. Kokouksessa sitten kysyttiin, olivatko kaikki lukeneet suunnitelman. Kaikki nyökkäsivät myöntävästi. 

Seuraava kysymys olikin sitten se, olivatko kaikki ymmärtäneet lukemansa. Aika moni meistä, kuten minä, pudisteli päätään. Kun olimme käyneet suunnitelman läpi, moni asia kirkastui minullekin. 

Hienoa tässä projektissa oli moniammatillisuus. Asiantuntijoita löytyi sekä tietojärjestelmäpuolelta että laboratoriosta. Tehtävänähän oli liittää Vantaan julkisen terveydenhuollon laboratorion tietojärjestelmä HUSLABin yhteiseen järjestelmään. 

Projekti eteni myös järkevällä tavalla: Ensin käytiin läpi se, mitä aiotaan tehdä ja onko aiottu tapa järkevä ja onko aikataulu kireydestään huolimatta realistinen. Vasta sitten aloitettiin toteutus. Myös vastuut olivat selvät. Jokainen tiesi tehtävänsä. Kun minulle tuli ongelmia, tiesin, keneltä voin apua pyytää. 

Vastaavia projekteja on tehty kaikkien niiden Uudenmaan kuntien kanssa, joiden laboratoriotoiminnat on liitetty HUSLABiin. Näistä projekteista toivoisin yleisempäänkin käyttöön kummitoimintaideaa. Joidenkin kuntien yhdistämisvaiheessa haettiin ”vanhoista” työntekijöistä kummeja, jotka lähtivät vähäksi aikaa opastamaan uusia HUSLABlaisia uuden tietojärjestelmän käytössä. 

Olen sitä mieltä, että työkalujen, kuten tietojärjestelmien, käyttö tulee tehdä niin helpoksi, ettei niitä joudu miettimään yhtään sen enempää kuin ennen vanhaan taskulaskinta. Terveydenhuollon tietojärjestelmien helppokäyttöisyydessä on vielä pitkä tie kuljettavana. 

Murharyhmä-lempinimen annoimme itse itsellemme. Työparinani työskentelevän laboratoriolääkärin ja minun tehtävänä oli ajaa alas Vantaan terveyskeskusten laboratoriosta sellaista toimintaa, jota siellä ei kannata tehdä. Nimen annoimme itsellemme, koska tuntui pahalta vähentää terveyskeskuksissa paikan päällä tehtävää analytiikkaa. 

Tiesimme jo projektin alussa, että laboratoriohoitajien työnkuva tulee yksipuolistumaan ja olemaan jatkossa lähes pelkästään näytteenottoa. Laboratoriotutkimuksia ei kuitenkaan kannata tehdä kalliilla laitteilla pieniä määriä. Tekeminen tulee kalliiksi ja laatu kärsii. 

Verenkuvatutkimuksia tehtiin ennen kaikilla terveysasemilla. Kustannukset olivat noin kymmenkertaiset verrattuna Peijaksen sairaalassa tehtäviin vastaaviin tutkimuksiin. Myös laadun pitäminen korkealla oli vaikeaa. 

Terveyskeskusten lääkäreillä oli ihan asiallinen huoli siitä, että vastaukset viipyvät, kun näytteet lähetetään kauemmaksi tehtäväksi. Kun projekti toteutettiin, vastausajat lyhenivät. Kuinka se oli mahdollista? 

Ennen terveysaseman laboratoriohoitaja otti näytteitä iltapäivään asti ja alkoi sen jälkeen analysoida näytteitä. Tulokset tulivat aamulla otetuista näytteistä vasta iltapäivällä. Uudessa toimintatavassa aamulla otetut näytteet haettiin analysoitavaksi jo aamupäivällä ja ne analysoitiin tehokkailla automaateilla käytännöllisesti katsoen heti niiden saavuttua Peijakseen. Analytiikan taso parani ja vastausajat lyhenivät. 

Murharyhmä nimenä lienee kuitenkin oikea, koska työntekijöiden työnkuva yksipuolistui. Tästä huolimatta olen sitä mieltä, että laadun ja kustannusten kurissa pitämiseksi analytiikan keskittäminen on järkevää. 

Nyt olen jälleen keskellä uutta seikkailua: HUSLABille suunnitellaan uutta toimitaloa Meilahden sairaala-alueelle. Harvapa pääsee mukaan suunnittelemaan kokonaista uutta laboratoriorakennusta. Tämä projekti onkin niin suuri, etten pääse ihmettelemään koko projektisuunnitelmaa, vaan olen mukana suunnittelemassa talon yhden kerroksen yhden osan suunnittelua. 

Sen verran kuitenkin piirustuksista katsoin, että näytteenottotilat ovat viihtyisän ja toimivan tuntuiset. Jos projekti pysyy aikataulussaan, on uusi suuri keskuslaboratorio valmis syksyllä 2015. Silloin aukeavat myös uudet näytteenottotilat.

Leena Riittisen ehdokassivut löydät täältä. 

Hannu Tuominen: Millaisia palveluja, millaisille vanhuksille?

Katselin äsken äitini kanssa vanhoja valokuvia, jotka esittivät hänen vanhempiaan, isovanhempiaan ja muita menneiden sukupolvien edustajia. Äitini on 90-vuotias, joten hänen Hyvinkäänkylän-mummunsa ajoista on jo vuosia. Noissa valokuvissa pistää silmään se, miten vanhan oloisiksi entisaikojen mummut ovat tekeytyneet. Saman ikäiset naiset, jotka tuolloin ennen vanhaan kulkivat tummissa pitkissä mekoissa huivi tiukasti solmittuna, painelevat nyt urheilutrikoissaan kävelysauvat viuhuen.

Muutos on todellinen. Kun pohdimme, millaisia vanhuspalveluja tulevaisuudessa tarvitaan, on ymmärrettävä, ettemme tarkoita omia isovanhempiamme – vaan itseämme jokusen vuosikymmenen kuluttua. Millainen vanhus sinä ajattelet olevasi?

Olen itse nyt 58-vuotias. Oletan, että noin 20 vuoden kuluttua alan myös lasteni ja muiden läheisteni mielestä olla luettavissa vanhusten tai ainakin vanhojen ihmisten joukkoon. Jotain osaamme arvailla minusta ja meistä muista vanhuksista sen perusteella, miten suomalaisten terveys on kehittynyt näihin päiviin.

Arvaan rohkeasti, että ikäihmisten joukosta hahmottuu kaksi ääripäätä. Viidennes, ehkä jopa kolmannes ikäluokista elää terveenä ja pitkään. Terveiden ja enimmäkseen toimintakykyisten 90-vuotiaiden määrä kasvaa selvästi. Kun äitini oli nuori, sellaisia tervaskantoja oli tuskin lainkaan. Toisaalta ehkä saman suuruisella osalla väestöstä alkoholin käyttö ja muut epäterveelliset elämäntavat aiheuttavat sairautta ja toimintakyvyn menetystä jo ennen varsinaista eläkeikää.

Vanhuspalvelujen pitää toisin sanoen varautua siihen, että nykyistä suurempi osa väestöstä tarvitsee suhteellisen nuorena raskasta terveydenhoitoa, mahdollisesti laitoksissa. Samaan aikaan on oltava valmiina myös palvelemaan niitä ”terveitä 90-vuotiaita”, toisin sanoen periaatteessa omillaan toimeen tulevia kansalaisia, joille ikä kuitenkin aiheuttaa monenlaista hoitoa ja palveluja vaativaa vaivaa.

Poliittinen keskustelu nostaa usein esiin yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin. Tällä kertaa ratkaisuksi vanhuspalveluiden ongelmiin esitetään henkilöstön vähimmäismitoitusta  laitoksissa. Hyvä niin, ainakin jos rahoitus onnistuu muihin palveluihin kajoamatta. Ratkaisematta jää kuitenkin monta isoa ongelmaa. Miten taataan, että kotonaan asuvat vanhukset saavat tarvitsemansa palvelut? Miten tuetaan omaisten jaksaminen? Satavuotiaan lapsetkin ovat jo tukevasti eläkeikäisiä. Arvelen itse 85-vuotiaana osaavani ja haluavani käyttää erilaisia uuden tekniikan tarjoamia itsehoitomahdollisuuksia – mutta kuka ne ratkaisut kehittää ja tarjoaa?

Laitosten henkilöstömitoitusta on hyvä miettiä. Vielä isommat avoimet kysymykset eivät kuitenkaan saa sen varjolla jäädä vastauksia vaille.

Sanna Vesikansa: Oppilashuoltoon täysremontti

Viisivuotiaamme kävi tällä viikolla hammastarkistuksessa: reikiä nolla, positiivista kannustusta ja onnelliselle mukaan minihammastahna. Yhtä tyytyväisenä lähtivät sekä poika että äiti kesän ensimmäisestä puheopetuksesta ärräharjoitukset kainalossa.

Jotkut asiat - ainakin oman perheen kokemuksella - toimivat hyvin Helsingissä. Säännöllisiin hammastarkistuksiin tulee kutsu kotiin ja puheopetukseen pääsee ajoissa ennen kouluikää. Maunulan terveysasemalle olemme päässeet saman aamun aikana, kun lapset ovat olleet sairaita. Myös ennen äidin kaupunginvaltuutetun tehtäviä.

Kaikki lasten terveydenhuollossa ei toimi täydellisesti. Koululääkärillä ei kumpikaan koululaisemme ole ollut kertaakaan: vanhin on sentään viidesluokkalainen, joten ilmeisesti pitää alkaa kyselemään.

Monessa koulussa ei ole kuraattoria tai psykologia, kun edellinen on lähtenyt ja uutta ei saada. Koulun johtokunnassa olen moneen otteeseen kuullut, kun psykologeja tulee ja menee. Syitä on mietittävä kunnolla: jos hoidettavana on viisi koulua ja kulkemiset päälle, ei kukaan jaksa sellaista työtä pitkään.

Omien lasten koulussa ei ollut viime vuonna kuraattoria osan vuotta lainkaan ja monessa suuressakin koulussa kuraattori/psykologi on paikalla vain päivän viikossa.  Voimavaroja on jaettu myös eniten tarvitseville, mikä tietenkin on tarpeellista.

Positiivinen diskriminaatio ei saa tarkoittaa, että selkeästi puutteellisia voimavaroja ei koskaan lisätä, vaan niukkuutta aina vaan tasataan. Mielenterveys voi järkkyä myös ns. hyvillä alueilla eikä lapsen elämässä apua saa joutua odottamaan kuukausia tai vuosia.

Samanlaista niukkuuden jakamista on nyt elokuussa tapahtuva psykologisten hoitajien siirto yläkouluista ammattikouluihin. Ammattikouluissa on kouluterveyskyselyiden perusteella suurempi tarve. Toisaalta tukea olisi saatava mahdollisimman aikaisin ja yläasteikäiset jäävät usein lapsuuden ja nuoruuden väliinputoajiksi.

Oppilashuoltoon tarvittaisiin perusteellinen remontti, jossa mietittäisiin työtapojen tehokkuutta, vaikuttavuutta ja uusia palveluja. Olen kuullut alan ammattiliisilta, että vastaanottokopissa istuminen ja odottaminen on turhauttavaa - ja vie voimavaroja. Vastaaotto-oven taakse jonottamaan eivät tule he, jotka eniten apua tarvitsisivat.

Oppilashuollon remontin pitäisi aloittaa siitä, että läsnäoloa lasten ja nuorten kanssa lisätään. Jos kuraattori, psykologi tai kouluterveydenhoitaja ei ole vain nimi koulun nettisivulla, vaan tuttu ihminen, on avun pyytäminen ja vastaanottaminen helpompaa. Tämä vaatii tietenkin aikaa.

Opetusviraston ja terveyskeskuksen työkulttuuri on niin hierarkkinen, etten yhtään ihmettele ammattilaisten siirtymistä yksityiselle sektorille. Kun ammattilaisiin luotetaan ja heille annetaan liikkumavaraa eikä heitellä koulusta toiseen, syntyy pitkäjänteistä työtä ja tulosta.

Nykytyylillä huolipuhe lasten ja nuorten syrjytymisestä voi jatkua tästä ikuisuuteen.