Muutin kuukausi sitten kommuuniin Ullanlinnaan. Muutos kodin sisällä ei ollut suuren suuri. Entinenkin asuntoni oli yhteisöasunto. Kämppiksiä oli kolme. Asuinpinta-ala kasvoi, kuten voi ehkä odottaakin Itä-Pasilasta lähdettäessä.
Näillä kahdella alueella asuntoja on rakennettu eri ihmisille ja eri tarpeisiin. Ullanlinnassa meillä on sali ja palvelijanhuone, Itä-Pasilassa oli monta pientä lastenhuonetta. Sisätilojen sijaan minua on muuton jälkeen hätkähdyttänyt eniten se, mitä Ullanlinnassa tulee vastaan kadulla. Tai oikeammin se, keitä en kaduilla näe. En ole esimerkiksi nähnyt kotikulmieni kaduilla reilussa kuukaudessa yhtään mustaa tai minkään muunkaan etnisen vähemmistön edustajaa.
Helsingin jokaisella kaupunginosalla on maine. Negatiivisenkaan maineen ei tarvitse olla pysyvä, mutta huonolla kaupunkisuunnittelulla siitä saadaan sellainen. Yleensä kunkin aikakauden uloimmat kaupunkimaiset kaupunginosat ovat edullisimpia asuinpaikkoja ja niihin muuttaa pienituloisia, työttömiä ja alempien yhteiskuntaluokkien edustajia. Kallio oli rakennettaessa tällainen. Viime aikojen kansalaisaktiivisuuden, kantakaupungin ahtauden ja trenditietoisen nuorison asumishalukkuuden myötä Kallio on kuitenkin nostanut profiiliaan.
Asukasaktiivisuutta on myös monissa muissa kaupunginosissa. Esimerkiksi Vallilassa, Kumpulassa ja Itä-Pasilassa on oman kokemukseni mukaan ollut mielenkiintoisia asukkaiden toteuttamia projekteja. Itä-Pasila Iskuun on tuonut kaupunginosaan katutaidetta, kaupunkiviljelmiä, tuulipukudiskoja ja entisestään korostanut ylpeyttä, jota paikalliset asuinalueestaan tuntevat. Vaikka Itä-Pasila näyttäytyy joskus muille ankeana, se ei asukkailleen sitä ole koskaan ollut. Ullanlinna-liikkeestä sen sijaan en ole kuullut mitään.
Asuinalueiden sosiaalinen eriytyminen on viimeisen kymmenen vuoden aikana kiihtynyt Helsingissäkin. Tutkija Matti Kortteisen mukaan ketju menee hieman yksinkertaistaen näin: maahanmuuttajien keskittyminen tietylle alueelle aiheuttaa kantaväestön poismuuttoa. Pois muuttavat tällöin erityisesti parempituloiset, joilla on varaa valita asuinpaikkansa. He valitsevat uuden asuinpaikkansa lähinnä paikan maineen perusteella: Helsingissä kun ei rikostilastojen mukaan ole muita kuin turvallisia asuinalueita.
Huonomaineiseen kaupunginosaan jäljelle jää usein työttömiä ja päihdeongelmaisia. Kun työttömien osuus on yli 13 % väestöstä, naapurusto alkaa haitata työttömän työllistymistä. Syntyy kierre, joka kuormittaa alueen terveydenhuoltoa ja periytyy seuraaville sukupolville.
Eriytymisellä on myös muita varjopuolia. Vaikka Ullanlinna on alue, jossa työttömyys on tilastojen mukaan vähäistä ja väestö omien havaintojeni mukaan koostuu lähinnä hyvin toimeentulevasta kantaväestöstä, tämäkään ei välttämättä ole paras mahdollinen tilanne. Homogeeninen väestörakenteen on tutkimuksissa huomattu vähentävän osallistumista politiikkaan ja yhteisten asioiden hoitoon. Siksi ei ehkä ole ihme, että Kallio-liike syntyi juuri Kalliossa.
Kaupunkisuunnittelussa ja kaupungin asuntorakentamisessa tulisi huolehtia sosiaalisesta sekoittumisesta. Jotenkuten tässä on onnistuttukin, mutta Helsinki ei voi välttää vastuuta. Yhteisvastuullinen vuokra-asuntotuotanto naapurikuntien kanssa, jossa huono-osaisuuden kustannuksia pyritään jakamaan tasan, ei ole ratkaisu eriytymiseen. Naapurikuntiin, kauaksi keskustasta, rakennetut vuokratalokeskittymät vain vaikeuttavat sekoittumista.
Helsingin tulee jatkossa rakentaa vuokrataloja erityisesti keskustan tuntumaan. Yhteiskuntatieteellisen tiedon hyödyntäminen kaupunkisuunnittelussa estää kalliita virheitä. Eriytymisprosessi tuottaa hoitamattomana liian suuren kuorman terveydenhoitoon ja kouluille puhumattakaan inhimillisestä näkökulmasta.
Ja vaikka Ullanlinnassa on ehkä varaa olla välittämättä, onko meillä varaa kaupunginosiin, jotka ruokkivat välinpitämättömyyttä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti