Salla Korhonen: Kun mieli syö ruumiin

"Helppohan sun on vaatekaapista vanhoja vaatteita esiin kaivaa, kun oot tommoinen laiha. Toista se on mulla." totesi työkaverini tässä yksi päivä. Niin, mietin hiljaa mielessäni, helppohan minun on, vaikka olisin halunnut sanoa paljonkin. Siinä tilanteessa se ei vain ollut mahdollista. Helppoahan minun on.

Rehellisesti, en muista mitä silloin ajattelin. Olin kirjoittanut keväällä ylioppilaaksi hieman huonommilla arvosanoilla kuin olin odottanut. Kirjoitusten jälkeen odotti elämänmuutos. Olin lukiessani ahminut herkkuja ja se näkyi vartalossani. Päätin ottaa itseäni niskasta kiinni. Leikkautin pitkät hiukseni lyhyeksi. Ryhdyin kasvissyöjäksi. Ristiriitaisessa ympäristössä halusin kontrolloida edes itseäni. Kolmessa kuukaudessa olin jo lopettanut syömisen lähes kokonaan. Syksyllä olin vain varjo itsestäni ja syömättömyyteni ei ollut enää salaisuus kenellekään.

Minulla kävi kuitenkin tuuri ja elämä puuttui peliin. Sain töitä lastenhoitajana ja toisista huolehtiessani jouduin huolehtimaan myös itsestäni. Elämä alkoi taas voittaa. Jälkeenpäin ymmärrän hyvin miten vaikea tilanteeni oli, mutta tiedostan myös, että minulla oli onnea. Kaikille ei ole käynyt yhtä hyvin.

Anoreksia nervosa eli laihuushäiriö tarkoittaa pakonomaista laihduttamista. Anoreksiaa sairastava on omasta mielestään liian lihava, vaikka muiden silmissä ja painotaulukoiden mukaan hän on vakavasti alipainoinen. Anoreksia aiheuttaa keholle vaarallisia ongelmia. Voimakkaan laihtumisen seurauksena ihminen on väsynyt ja palelee, häneltä lähtee hiuksia, tytöillä kuukautiset jäävät pois ja pojille voi tulla potenssiongelmia. Erilaiset ravinteiden puutostilat, sydämen rytmihäiriöt sekä luiden haurastuminen on tavallista. Hoitamattomana anoreksia voi johtaa kuolemaan.

Anoreksia on kunnollisten ja tunnollisten, täydellisyyteen pyrkivien tyttöjen ja nuorten naisten sairaus. Keino, jolla hallita edes jotakin pientä asiaa elämässään, kun nuoruuden kuohut koettelevat. Kun kohdalle sattuukin sitten jokin yllättävä elämän muutos.

Syömishäiriön hoito on nyky-Suomessa huonolla tolalla. Monet vakavasti sairaat ihmiset eivät pääse ajoissa hoitoon. Moni potilas saa kuulla, ettei ole vielä riittävän huonossa kunnossa sairaalaan päästäkseen. Erityisesti aikuisten hoitopaikoista on huutava pula.

Julkiselle puolelle hakeudutaan hoitoon entistä pidempään, 5–10 vuotta, sairastaneena. Intensiiviseen hoitoon pääsee vain pahoin oirein. Vaikka Hyksissä on tehty syömishäiriötä sairastaville hoitopolku, jonka avulla pyritään takaamaan sairauden tunnistaminen ja avunsaanti perusterveydenhuollossa, ovat yksityiset klinikat ottaneet vastuuta hoidoista. Esimerkiksi Helsingissä Syömishäiriökeskus hoitaa vuosittain lukuisia anoreksian alhossa kamppailevia. Tässä on vaarana potilaiden eriarvoistuminen. Köyhällä ei ole varaa sairastua.

Monissa kunnissa syömishäiriöisiä ei rahapulaan vedoten lähetetä avohoidosta eteenpäin. Vaikeimmin sairastavia voidaan näin vuosikausia roikottaa avohoidossa ilman kunnollista apua. Tällöin potilaat monesti laihduttavat itsensä hengenvaaralliseen tilaan, jotta pääsisivät sairaalahoitoon. Hoidon lykkääminen sitä tarvitsevilta tulee yhteiskunnalle lopulta kalliiksi.

Hyvinvointiyhteiskunnaksi mainostetussa Suomessa ei tunnuta tajuavan, miten isosta yhteiskunnan tilaan liittyvästä ongelmasta on kyse. Tauti myrkyttää sielun ja kuihduttaa ruumiin, masentaa mielen. Inhimilliset kärsimykset ovat valtavia.

Syömishäiriöiden hoitoon on saatava lisää resursseja, tietoa ja yhteistyötä asiantuntevien kansalaisjärjestöjen kanssa. Nuoret eivät osaa hakea apua, perheet ovat neuvottomia, kouluilla ei ole resursseja. Sairastuneita pitää osata ja haluta auttaa jo ennen kuin mieli on syönyt ruumiin.

Selvisin omasta sairaudestani, mutta en toivoisi vastaavaa silti kenellekään. Arvostan suuresti kaikkia, jotka ovat sairastaneet ja selvinneet sekä heitä, jotka auttavat takaisin elävien kirjoihin. Kaikki eivät pääse.


Kirjoittaja on 33-vuotias lakimies, Talentum Lakikoulutuksen koulutuspäällikkö. Helsingin kaupungin tarkastuslautakunnan jäsen ja Vihreiden kuntavaaliehdokas. Nainen, joka ei pelkää Valoa.

www.sallakorhonen.fi
www.facebook.com/sallakorhonen.fi
www.facebook.com/SallanValituskahvila

Lena Sjöberg-Tuominen: Jag har en dröm

Jag har en dröm. Den handlar om ett samhälle, där hälsovården fungerar för alla, oberoende av inkomster och utbildningsnivå. Den handlar också om ett samhälle, där hälsoaspekten beaktas i alla beslut – de facto och inte enbart på papper. Dessutom vill invånarna i mitt drömsamhälle aktivt påverka sitt eget liv.

Min dröm är knappast unik. Redan i social- och hälsovårdsministeriets hälsopolitiska program Hälsa 2015 skrev man in, att hälsoprincipen ska styra ”alla val inom kommunernas och statens arbetsfält”. Programmet gjordes upp år 2001, då 2015 var ett årtal, som hägrade någonstans i framtiden. Nu skriver vi 2012 och år 2015 ingår i nästa valperiod. Tyvärr kan vi redan säga, att alla mål i programmet inte kommer att uppnås.

Den stora frågan är naturligtvis: hur kan samhället påverka individernas hälsa? En del hälsoekonomer har påpekat, att om man vill öka hälsan i samhället, ska man inte satsa sina pengar på hälso- och sjukvården, utan på utbildningssektorn. Detta naturligtvis på längre sikt – ingen sjuk människa drar nytta av att det satsas mer pengar på skolböcker och speciallärare, men hans/hennes barnbarn kanske gör det.

Om man själv talar varmt för förebyggande av sjukdomar eller t.o.m. hälsofrämjande (terveyden edistäminen på finska), upplever man nog en viss frustration då man ser vilka faktorer som betonas i den offentliga debatten. Min egen fackorganisation, Läkarförbundet, har publicerat ett antal teser i samband med kommunalvalet. En av dem är ”Läkarmottagning i primärvården inom tre dagar”. Sjukvårdsdistriktets VD skriver i det senaste numret  av Mediuutiset (12.10.), att 48 av 50 tjänster som hälsocentralerna erbjuder fungerar väl. De återstående två, de som inte fungerar, är tyvärr de enda som klienterna i allmänhet prioriterar – och t.o.m. ser: att man får tid till läkare och tandläkare.

Vi lever helt klart i en tid, då vi är tvungna att satsa massor med resurser på att släcka eldsvådor i stället för att förebygga bränder. Men nog går brandinspektörerna kontinuerligt omkring och granskar byggnader, fastän brandbilarna ibland måste rycka ut. Och i själva verket pågår förebyggande åtgärder också hela tiden inom hälsovården, trots att vi har vårdköer till sjukhusen och brist på mottagningstider på hälsostationerna: rådgivningarna fungerar för både gravida och barn (även om man ofta ytterligare kunde förbättra klienternas möjlighet att få kontakt med sina hälsovårdare). Tänk om hela befolkningen skulle ha möjlighet - och framför allt intresse! – av att kontakta proffs för att förebygga hälsoproblem. Tänk om man kunde få höra ”Jag måste boka tid till hälsovårdaren. Jag vill diskutera mina matvanor för att undgå diabetes”. Vi har ingen sådan tradition i vår kultur.

Inom företagshälsovården blir klienterna kallade till hälsokontroller vid vissa åldrar – den förmånen har varken pensionärer, arbetslösa eller hemmamammor.

Helst skulle jag vilja se hälsofrämjande som en sak som tangerar alla sektorer: planläggning, byggverksamhet, utbildning, kultur osv. Dessutom borde vi få in en positiv attityd till hälsa, så att den inte enbart handlar om att undvika sjukdomar.

Inom salutogenesen (som säkert är en stigande trend) vill man gå ett steg vidare från hälsofrämjande: till att skapa ett samhälle, där individerna utnyttjar sina resurser och ser sig själva som aktiva påverkare, som förbättrar sin egen livskvalitet genom att delta i beslutsprocesser i närmiljön

Förverkligas min dröm?

Lena Sjöberg-Tuominen on terveydenhuollon erikoislääkäri ja opettaa lääketieteen opiskelijoille mm. kommunikaatiota ja vuorovaikutusta potilas-lääkärisuhteessa, yleislääketiedettä ja tiedonhakua.

Skribenten kandiderar i kommunalvalet i Helsingfors.

Lena Sjöberg-Tuomisen kotisivut

Kati Juva: Kuntoutus kuuluu myös muistisairaille

Helsingissä on yli 10 000 muistisairasta ihmistä. Jokaisella on oma tarinansa, oma eletty elämänsä, ja jokainen tarvitsee yksilöllistä tukea. Työssäni muistilääkärinä olen kuullut paljon näitä tarinoita.  Sankaritarinoita, kuten juuri eläkkeelle jäänyt johtaja, joka edustusvaimona toimineen vaimonsa sairastuttua Alzheimerin tautiin päätyi opettelemaan ruoanlaiton ja huushollin hoidon aivan alusta lähtien ja tuki hienosti vaimoaan. Mutta myös surullisia tarinoita yksin ja ilman tukea jääneistä ihmisistä, joille koti on muuttunut vieraaksi ja siivottomaksi ja elämä turvattomaksi kaaokseksi .

Muistisairaiden ihmisten tukeminen on yhteistyötä omaisten, kolmannen sektorin toimijoiden (kuten Helsingin Alzheimer-yhdistys ja Folkhälsan) sekä kunnallisen palvelujärjestelmän kesken.  Sairastuneen omaa ääntä ei myöskään saa unohtaa. Vaikka kyky monimutkaisiin päätöksiin heikkenee, voi sairastunut ottaa kantaa siihen, mitä haluaa syödä, milloin herätä ja milloin lähteä ulos.

Kun muistisairaus on edennyt keskivaikeaan dementiaan, tarvitaan lähes aina kunnallisia palveluita. Omaishoitajien taakka on monesti raskas, ja heidän tukemisensa on ensiarvoisen tärkeää, jotta sairastuneen hoito kotona voi ylipäänsä jatkua.  Monenlaisia palveluita on tarjolla, mutta ongelmana on, ettei niitä kyetä riittävästi räätälöimään juuri tälle henkilölle tai perheelle sopiviksi. Kotihoito käy usein auttamassa iltatoimissa kovin aikaisin – kuka meistä haluaisi sänkyyn jo kuuden aikaan illalla. Suurena ongelmana on kotihoidon kiireisyys ja resurssipula. Lisää käsipareja tarvitaan, mutta ei yksin riitä. Tarvitaan myös työntekijöiden koulutusta, arvostusta ja asennettakin.  

Yksi merkittävä ongelma muistisairaiden hoidon ja hoivan toteutumisessa on kuntoutuksen puute.  Perinteisesti kuntoutusta on ajateltu toimenpiteiksi, joilla vammautuneen tai sairastuneen (esimerkiksi lonkkamurtumapotilaan tai aivohalvauksen saaneen) toimintakyky saadaan palautumaan fysioterapialla tai muilla kuntoutustoimilla.  Kuitenkin kuntoutuksella tarkoitetaan ylipäänsä pitkäjänteistä toimintaa, jonka tarkoituksena on auttaa sairastunutta/vammautunutta selviämään tämänhetkisistä elämän haasteista. Kuntoutuksen pitäisi siten kuulua myös eteneviä sairauksia, kuten muistisairauksia sairastaville. Tämä ei kuitenkaan toteudu.

Erityisesti muistisairauden alkuvaiheessa, jolloin sairastunut ei vielä tarvitse apua jokapäiväisissä asioissa (kuten lääkkeen otossa tai kaupassa käynnissä), jäävät sairastunut ja omainen usein varsin yksin. Muistiliiton tutkimuksen mukaan vain alle puolelle vastasairastuneista oli puhuttu kuntoutuksen mahdollisuudesta, ja hyvin harvalle oli tehty kuntoutussuunnitelma – kuten pitkäaikaissairauden toteamisen yhteydessä kuuluisi tehdä (ja päivittää vuosittain).

Kuitenkin myös muistisairaat ja heidän omaisensa hyötyvät kuntoutuksesta.  Alkuvaiheessa tarvitaan tietoa – ja tässä ovat ammattilaiset avainasemassa. Samaisen Muistiliiton tutkimuksen mukaan sen enempää sairastuneet kuin omaisetkaan eivät yleensä hae tietoa netistä.  Ensitietokursseja sekä vertaistukea siis tarvitaan, ja näitä tarjoaa ainakin Helsingin Alzheimer-yhdistys. Lisäksi tarvitaan liikunnallista kuntoutusta – ohjatun liikunnan ja fyysisten harjoitusten on todettu selvästi parantavan muistisairaiden toimintakykyä ja kotona selviytymistä.

Tärkeintä on muistaa, ettei elämä lopu muistisairauden toteamiseen. Sairauden kanssa voi elää ja tukea voi saada.  Sairaus ei leimaa koko ihmistä. Edellä mainitun Muistiliiton tutkimuksen mukaan vain 25 % sairastuneista koki itsensä huomattavan tai kohtalaisen sairaiksi vuoden kuluttua diagnoosista, yli puolet oli kokenut erittäin tai melko paljon mielihyvää ja vain alle 20 % ei ollut kokenut lainkaan mielihyvää viimeisen kuukauden aikana. Yli puolet sairastuneista oli tässä vaiheessa erittäin tai melko tyytyväisiä elämäänsä. Huolehditaan yhdessä siitä, että he voivat olla yhtä tyytyväisiä myös sairauden edetessä ja avun tarpeen kasvaessa. Tuetaan omaisia, tarjotaan yksilöllistä palvelua ja pidetään huolta.

Kirjoittaja on 54-vuotias neurologian erikoislääkäri, joka toimii HUS Psykiatrikeskuksessa  sekä muistisairaiden hoitoon erikoistuneessa Leenankodissa.  Kirjoittaja on tehnyt myös tutkimusta ja kouluttaa paljon eri hoitopaikkojen henkilökuntaa.  Kirjoittaja on Vihreiden kunnallisvaaliehdokas Helsingissä.http://katijuva.turanko.net

Tuomas Tuure: Julkista terveydenhuoltoa ei ole

Suomesta pitkään poissa ollut tuttavani ihmetteli eilen, mitä terveydenhuollolle on tapahtunut viimevuosina. Terveyskeskuksessa häntä odotti kahden tunnin jono, ei lääkäriin vaan lääkärinajan varaukseen. Aikaa ehdotettiin kuuden viikon päähän.

Muihin eurooppalaisten maihin verrattuna tilanne on sietämätön. Valitettavasti keskiluokka, työssäkäyvä ihminen tai muu äänestävä kansalainen ei ongelmasta juuri tiedä.

Suomessa on laadukas työterveyshuolto, jota yhä useammat toimijat tarjoavat työntekijöilleen. Sekä työterveyshuollon absoluuttinen määrä että tarjottujen pakettien kattavuus ovat lisääntyneet merkittävästi viime vuosien aikana.

Tämä johtaa kehitykseen, jossa ylemmän ja alemman keskiluokan työssäkäyvä etääntyvät julkisen terveydenhuollon todellisuudesta. Jos ei julkista terveydenhuoltoa koskaan tarvitse, sen tila ei kiinnosta.

Kun keskiluokka etääntyy julkisista palveluista ja yläluokka toimii omilla rahoillaan, vähenee myös veronmaksumoraali. Miksi maksaa julkisista palveluista jos niitä ei käytä?

Noidankehä vahvistaa itseään joka päivä: Kun julkinen terveydenhuolto on huonoa, siirtyy ihminen innokkaasti yksityisen hoidon piiriin. Kun yhä useampi valitsee yksityiset palvelut, on julkista palvelua helppo kurjistaa.

Opiskelijaliike ei ole syytön. Luomalla YTHS:n kaltaisen sinänsä hienon järjestelmän, olemme mahdollistaneet ihmisille elämän vailla julkisia palveluita. Unohdan toki tietoisesti, että tätäkin rahoitetaan julkisen kanavan kautta.

Kun lääkäri valitsee työpaikkansa, kyse ei ole pelkästään rahasta, vaan yksityisen puolen joustavammista työehdoista. Tilanne huononee päivä päivältä riippumatta siitä, kuka voittaa vaalit.

Olen agnostikko myös julkisen terveydenhuollon suhteen. Rahaa tuhlaillaan
tietojärjestelmiin hirmuisesti, hallinto ei toimi ja byrokratialla ei ole tulosvastuuta.

Yksityisen puolen hyvänä puolena onkin rahan tehokas käyttö, sillä tulos näkyy katteessa.
Pääkaupunkiseudulla tänään syntyvä Eerik saa lapsena vakuutuksen, jolla hän käy
yksityislääkärillä. Lapsuuden jälkeen Eerik siirtyy YTHS:n piiriin, josta tie jatkuu saumattomasti Mehiläisen työterveyshuoltoon.

Täyttäessään 68, Eerik huomaa ensimmäistä kertaa, mitä julkiselle terveydenhuollolle kuuluu. Eerik ei ole poikkeus, vaan valtavirtaa.

Minulle on ehdotettu kerran sairaanhoitopiiristä yksityistä leikkausta pankkilainalla.

Mikäli tilanne on näin paha, tulisiko julkinen sairaanhoito ajaa suosiolla alas ja ostaa ihmisille palvelut yksityisiltä tuottajilta?

Suosikaa kuntavaaleissa ehdokkaita, jotka käyttävät myös huonoja julkisia palveluita. Pysytpähän kartalla.

Tuomas on 25-vuotias gradua viimeistelevä helsinkiläinen, toimii aktiivisesti myös kansainvälisesti:

Linkit  www.tuomastuure.fi ja www.facebook.com/PienenIhmisenAsialla

Sirkku Ingervo: Lisää tukea nuorten, lapsiperheiden ja ikäihmisten arkeen!

Lisää tukea nuorten arkeen! Nuorisotakuu voi toteutua, jos saadaan lisää toisen asteen opiskelupaikkoja ja nuorille sopivia työpaikkoja Helsinkiin. Yksikään nuori ei syrjäydy opiskelusta, työelämästä tai yhteisöstä yhdessä yössä. Huono-osaisuus kasautuu. Painopistettä pitää siirtää korjaavasta työstä ennaltaehkäisyyn vahvistamalla matalan kynnyksen peruspalveluja kuten neuvolan, päiväkotien ja koulujen toimintaa.

Nyt tarvitaan panostusta lapsiperheiden köyhyyserojen tasoittamiseksi asumistuen ja ennaltaehkäisevän toimeentulotuen avulla. Yksi kiinnostava harrastus jokaiselle lapselle ja nuorelle ei ole liikaa vaadittu.
Mitkään rahat eivät riitä, jos huonosti voivia lapsia ja kelkasta pudonneita nuoria autetaan vasta lastensuojelun työntekijöiden kautta. Segregaatiokehitystä voi ehkäistä jo asuinalueita suunniteltaessa.

Koulujen ryhmäkokojen pienentäminen, erityisopettajan ja oppilashuollon tuen lisääminen, läksykerhot, vuorovaikutustaitojen vahvistaminen ja tarpeenmukainen suomen kielen opetus auttaisivat montaa nuorta alkuun. Jokaisen nuoren pitäisi saada kokea onnistuvansa ja kuuluvansa joukkoon niin kotona kuin koulussa.

Lisää tukea lapsiperheiden arkeen! Lähipäiväkoti ja sopivan kokoinen päivähoitoryhmä tukevat lapsen lisäksi myös vanhemmuuden arkea. Tiukassa paikassa tuki neuvoloiden, perheneuvoloiden, päivähoidon, koulun ja järjestöjen vertaistoiminnan kautta on kullanarvoista. Lapsiperheiden kotipalvelujen saatavuus ilman lastensuojelukriteereitä ja eroperheiden selviämisen tuki ovat myös investointeja tulevaisuuteen.
Positiivisen diskriminaation raha kouluissa ja päiväkodeissa voi tuoda lisää aikuisia lasten ja nuorten arkeen alueilla, joissa aikuisen nälkä on suurin.

Ihmisen tärkein tehtävä on omien lasten kasvattaminen. Tähän tarvitaan myös yhteiskunnan tuki ja arvonanto. Joustavuus hoitoratkaisuissa on tärkeä ratkaista myös ilta- ja viikonlopputöitä tekevien yksinhuoltajien pienten koululaisten osalta. Lapsuus on tärkein luonnonvaramme. Vaikka teknologia miten kehittyisi ja vanhusten määrä kasvaisi, niin ilman lapsia ei ole tulevaisuutta. Lasten ja nuorten näkökulmaa tarvitaan systemaattisesti kaikessa kunnallisessa päätöksenteossa.

Lisää tukea ikäihmisten arkeen! Jokainen ansaitsee oman näköisensä vanhuuden. Monipuolisessa vanhusten keskuksessa on tarjolla palveluja harrastetoiminnasta ja toimintakykyä ylläpitävästä kuntoutuksesta ympärivuorokautiseen palveluasumiseen - riittävää henkilöstömitoitusta unohtamatta. Kun kotona ei enää tuetustikaan selviä, on päästävä ympärivuorokautisen palveluasumisen piiriin viivytyksettä. Hyvä vanhustenhoito on ihmisoikeus.

Yksinäisyyden ehkäisy kannattaa vauvasta vaariin. Kaikki tarvitsemme toisiamme. Pidetään huolta lapsista ja vanhuksista.

Kirjoittaja on erityisopettaja, opinto-ohjaaja, sosiaalilautakunnan puheenjohtaja ja kaupunginvaltuutettu. Sirkun ehdokassivut löydät täältä.