Sonja Alanko: Osaamattoman politiikan uhrilampaat

Viime vuonna peräti 1569 alle 30-vuotiasta joutui työkyvyttömyyseläkkeelle. Määrä on enemmän kuin koskaan aiemmin tällä vuosituhannella. Työkyvyttömyyseläkkeellä on tällä hetkellä jo yli 20 000 alle 35-vuotiasta suomalaista. Vuodesta 2006 lähtien masennuksen takia eläkkeelle siirtyneiden nuorten määrä on kasvanut 42 prosenttia.

Miten tähän on tultu? Mitä voimme tehdä? Sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikko (kok) arvelee, että syy nuorten eläkeläisten räjähtäneeseen määrään saattaa olla puutteellisessa perusterveydenhuollossa. Kansaneläkelaitoksen erikoistutkija Annamari Tuulio-Henrikssonin mukaan yhtä yksittäistä syytä tilanteeseen ei voi löytää, mutta arvelee että osassa tapauksista sairastumisen syyt voivat kuitenkin johtua lapsuudesta, vanhempien mielenterveys- ja päihdeongelmista.

Molemmat valistuneita arvauksia, mutta mielestäni vain osaselityksiä. Miksi lisääntyminen on tapahtunut juuri nyt? Keitä nämä nuorena eläkkeelle siirtyneet ovat?

Jos laskee tästä taaksepäin 30 vuotta, ollaan vuodessa 1982, jos 18 niin vuosi on 1994. Näinä vuosina tapahtui ensin talouden ylikuumeneminen, rahaa tuli hyvin helposti. Sen jälkeen seurasi lama, pankkikriisi, jonka maksajiksi jäivät tyrkytettyä lainaa ottaneet, hyväntahtoiset takaajat, yksityisyrittäjät, työttömäksi jääneet. Suomi jakaantui voittajiin ja luusereihin, seurasi elintason romahtamisia, vuosien velkahelvettejä, työttömyyden pitkittymistä ja ennen kaikkea häpeää.

Vanhoja juttujako? Unohdettiinko jotain? Näissä perheissä oli lapsia, lapsia jotka ensin saivat kaikkea ja sitten eivät mitään. Lapsia, jotka syntyivät lamaantuneisiin tunnelmiin. Lapsia, joiden kaverit jäivät, vanhemmat olivat apaattisia tai humalassa. Tai satunnaiset pätkätyöt pätkivät myös toimeentulon ja arjen.

Yhteiskunta auttoi, vai auttoiko? Poistamalla lapsivähennyksen, mikä kurjisti tilannetta yhden huoltajan perheissä. Luvattiin korvausta lapsilisien korotuksella, mutta se jätettiin nimelliseksi. Säästettiin lisää, lapsiperheisiin ei enää saanut kunnallisia kodinhoitajia. Kun lapset kasvoivat, heistä tuli ongelma. Olivat pihalla, eivät tienneet minne suunnistaa. Työtä ei ollut aikuisillekaan, säästää piti, joten määrättiin ettei alle 25-vuotias saa työmarkkinatukea ellei ole suorittanut ammattiopintoja.

Myöhemmin leikattiin vielä toimeentulotukea vastaavasti. Kun he eivät jaksaneet hakea tai päässeet opiskelemaan, alettiin pohtia että uudelleenhakijoiden määrää opinnoissa tulee rajoittaa. Opintoihin hakeutumista tuli rajoittaa yhteisvalinnoilla. Jos pääsisivät opiskelemaan, eivät ehkä edenneet normaalitahtia, nyt lyhentämään opiskeluoikeuksia ja etenkin opintotukea. Taustalla vanhemmat, joiden oma elämä nousi kovien kokemusten jälkeen tai ei noussut. Rinnassa epämääräinen ahdistus ja riittämättömyyden tunne.  

Voitaisiinko jotain muuttaa heidän kohdallaan ja tulevaisuudessa? Voitaisiinko kuristusköyttä nuorten kaulalta hellittää edes jossain?  

Ensimmäisenä työmarkkinatuki. Työmarkkinatuki pitää maksaa kaikille, myös nuorille. Näin nuori saa jonkin rahan kuukaudessa käyttöön eikä ole riippuvainen sossun mielivallasta. Sillä mielivaltana nuori sen kokee. Nuori, joka ohjataan työvoimahallinnon ohi sosiaalitoimeen harkinnanvaraiselle toimeentulotuelle, ohjataan myös elämän ohi.

Holhoamista pitää saada vähemmälle nuorten koulutukseen hakeutumisessa. Ennen pysyi hakemaan sinne minne vanhemmat käski ja sitten salaa sinne minne halusi. Nyt on vain yksi yritys.  

Tärkeintä olisi kuitenkin muuttaa suhtautumista näihin syrjäytettyihin nuoriin. Ymmärtää, että heidän lamaantumisensa ja voimattomuutensa ei ole pelkästään, jos ollenkaan, oma valinta. He ovat osaamattoman politiikan uhrilampaat. Siksi juuri heihin ja syrjäytymisvaarassa oleviin tulee kiinnittää erityistä huomiota sekä kuntien että valtion tasolla.

Joonas Lyytinen: Adoptioperheiden palvelut Helsingissä

Helsingissä adoptioperheita asuu arviolta parisen sataa. Adoptioperheet ovat siis pieni erityisryhmä kaupungin sosiaalitoimen asiakaskunnassa, mutta se ei tee adoptioperheiden palveluita yhtään vähemmän tärkeiksi. Laadukkailla adoptioneuvonnalla ja adoptiopalvelulla sekä tuella adoptoitujen lasten kotihoitoon on mullistava vaikutus niiden ihmisten elämään, joita kansainvälinen adoptio koskettaa. Kaupungilla on mahdollisuus olla mukana tekemässä todeksi ihmisten unelmia perheestä ja vanhemmuudesta  - ja tarjoamassa lapsille mahdollisuus omiin vanhempiin. Asioita, joihin kannattaa panostaa.

Adoptioneuvontajonot pidettävä kohtuullisina

Adoptiolain mukaan kunnilla on lakisääteinen velvollisuus antaa adoptiota suunnitteleville ihmisille neuvontaa, joka on edellytys lapsen adoptointia varten tarvittavalle luvalle. Neuvontaan pääsyn nopeus riippuu oleellisesti adoptiota harkitsevan kotikunnasta. Helsingin tilanne oli vuosikausia vaikea, ja adoptioneuvontaan pääsyä joutui odottamaan yleensä yli vuoden. Viime vuosina kohdemaiden jonotusaikojen pidentyessä vähemmän ihmisiä on päätynyt valitsemaan kansainväliseen adoptioon ja siten myös adoptioneuvonnan jonotilanne on helpottunut.

Nykyisin myös Vantaa ostaa adoptioneuvontapalvelut Helsingiltä. Kaupungin sosiaalitoimen tulee pitää tarksti huoli siitä, ettei Vantaalle tarjottu ostopalvelu oleellisesti pitkitä adoptioneuvontajonoja tulevaisuudessa. Ylimääräinen odotus kotimaassa pitkittäisi tarpeettomasti jo muutenkin kohtuuttoman pitkiä adoptioprosesseja ja asttaisi kansalaiset eriarvoiseen asemaan kotikuntansa perusteella. Adoptiokohdemaiden hitaaseen toimintaan ei Helsingissä voida vaikuttaa, mutta Helsingin viranomaisten toimintaan kyllä. Adoptioneuvontaan on jatkossakin päästävä viimeistään puolessa vuodessa.

Helsinki-lisä oikeudenmukaisemmaksi

Suurin osa kansainvälisesti adoptoiduista lapsista tulee Suomeen leikki-ikäisinä. Mitä vanhempana lapsi adoptoidaan, sitä enemmän tukea uudessa perheessään hän tarvitsee normaalin kiintymyssuhteen kehittymiseen. Siksi lakia lasten kotihoidon tuesta muutettiin jo vuonna 2007 niin, että adoptioperheet saavat Kelan maksamaa tukea, kunnes vanhempainrahakauden alkamisesta on kulunut 2 vuotta. Lakimuutos paransi oleellisesti vanhempana adoptoitujen lasten perheiden tilannetta ja saattoi adoptiovanhemmat tasa-arvoisempaan asemaan biologisten vanhempien kanssa.

Helsingin kaupungin kotihoidon tuen päälle maksaman niin sanotun Helsinki-lisän maksamisperusteet eivät ole yhdenmukaiset Kelan käytännön kanssa. Helsinki-lisää maksetaan adoptioperheillekin vain siihen asti, kun lapsi täyttää kolme vuotta.

Helsingin kaupungin nykyinen maksuperuste kuntalisälle asettaa adoptioperheet eriarvoiseen asemaan muihin perheisiin nähden. Useissa muissa Suomen kunnissa tämä ongelma on jo saatu korjattua. Tämän vuoksi Helsingin kaupunkin maksaman Helsinki-lisän maksamisperusteita tulisi muuttaa samanlaisiksi kuin kotihoidon tuen.

Lisää adoptiokontakteja

Suomeen adoptoidaan vuosittain nykyisin noin 200 lasta kansainvälisen adoption kautta. Kansainvälisten adoptioiden määrä on laskenut jyrkästi, huippuvuonna 2005 lapsia saapui Suomeen 308. Samalla adoptio-odotusajat kohdemaissa ovat kasvaneet 2-4 vuoteen.

Kansainväistä adoptiotoimintaa Suomessa harjoittavat niin sanotut adoptiopalvelunantajat, jotka solmivat suhteet eri kohdemaiden viranomaisiin tai adoptioita hoitaviin järjestöihin ja huolehtivat kansainväliseen adoptioprosessiin liittyvästä byrokratiasta ja korvauksista. Palvelunantajia on nykyisin kolme: Interpedia, Pelastakaa Lapset ja Helsingin kaupunki. Pohjoismaisessa vertailussa Suomi jää adoptoitujen määrässä jälkeen reilusti. Kun Suomeen tulee vuosittain vajaa 200 lasta, esimerkiksi Ruotsiin tulee 600 - 800 ja Tanskaan 400 - 500. Helsingin kaupunkia lukuunottamatta palveluntarjoajien toiminta rahoitetaan täysin adoption hakijoiden maksamien adoptiokulukorvauksien, lahjoituksien ja Raha-automaattiyhdistyksen tuen turvin.

Maailmassa on lukemattomia lapsia, jotka tarvitsevat vanhempia ja Suomessa paljon vanhemmiksi sopivia ja kykeneviä ihmisiä, jotka kaipaavat lasta. Suomeen tulevien lasten määrää voitaisiin huomattavasti lisätä uusia adoptiokontakteja luomalla ja samalla nykyistä useampien pariskuntien ja yksinhakijoiden unelma vanhemmuudesta toteutuisi. Helsingin kaupungin pitää kantaa kortensa kekoon lisäämällä resursseja kaupungin adoptiopalveluun niin, että uusia kansainvälisiä adoptiokontakteja saataisiin avattua.

Joonaksen ehdokassivut löydät täältä.

Anja Malm: Ystävän kanssa et asu yksin

Miksi meidän pitäisi iän karttuessa asua joko yksin tai laitoksessa? Eikö muita vaihtoehtoja ole olemassa tai emmekö osaa nähdä niitä? Vanhusten laitosasumisesta on puhuttu ja kirjoitettu niin paljon, että luulisi tiettyyn ikään tulleiden suomalaisten asuvan lähes sataprosenttisesti laitoksissa.

Todellisuudessa vain noin kymmenen prosenttia 75 vuotta täyttäneistä asuu laitoksissa. Koko maassa tavoitteena on, että korkeintaan 9 % olisi ympärivuorokautisessa hoidossa, tästä 3 % pitkäaikaisessa laitoshoidossa ja 5–6 % palveluasumisen piirissä. Helsingissä tähän tavoitteeseen on melkein päästy, sillä täällä ympärivuorokautista hoitoa tarjoavassa paikassa asuu 10 prosenttia kaupunkimme 40 000 vanhuksesta.

Suurin osa vanhuksista tai ikääntyneistä tai senioreista, miten vain, asuu siis kotonaan. Kotona asuttaneen pääasiassa puolison kanssa tai yksin. Pikainen haku Tilastokeskuksen mainioilta nettisivuilta antaa tulokseksi, että vuonna 2011 Helsingissä oli 21 000 yksin asuvaa 75 vuotta täyttänyttä. Se on aika paljon yhden mummon tai papan talouksia.

Millaista siellä kodissa sitten on, kun asuu yksin? Yksinäistä, ehkä turvatonta, joskus jopa pelottavaa. Tietysti, tietysti, me kaikki olemme omia persooniamme omine mieltymyksinemme. Joku viihtyy yksin. Jollekin yksin elävälle riittää tapaaminen tuttavien kanssa kerran viikossa. Mutta vanhusten yksinäisyys on myös suuri ongelma. Yksinäiseksi itsensä kokeva masentuu helposti, masennus taas voi johtaa passivoitumiseen, niin ettei enää jaksa hakeutuakaan toisten seuraan. Kun jää paikalleen, sekä henkinen että fyysinen kunto rapistuu. Tutkimusten mukaan yksinelävät ovat myös muuta väestöä köyhempiä kaikissa ikäryhmissä.

Kotona asuminen on nostettu ihanteeksi ja dogmiksi, joka jokaisen tulee allekirjoittaa. Yhä uudestaan toistetaan, että omassa tutussa kodissa on parasta olla loppuun saakka. Minä en näe tätä ihanneasumisena. Minä nautin toisten ihmisten seurasta. Enkä nyt tarkoita jatkuvaa tiivistä toisten kyljessä nyhjäämistä. Jo pelkkä tietoisuus siitä, että samassa huushollissa asuu muita, on minulle iloa ja hyvinvointia tuova asia. Olemmekin ystävien kanssa näin tukevaan keski-ikään sekä henkisesti että fyysisesti saavuttuamme ruvenneet suunnittelemaan yhteisöasumista tuleville vuosille.

Yhteisöasuminen on toimiva asumisen ratkaisu myös seniori-iässä. Usein yhteisö tai kommuuni mielletään opiskelijoiden tai yleensä nuoruusiän asumisen vaiheeksi. Lapsuudenkodista on helpompi siirtyä itsenäiseen elämään porukka-asumisen kautta. Yhteisöasumiseen myös liitetään mielikuvia villistä ja vapaasta elämästä ilman kahlehtivia sääntöjä. Niinkin tietysti voi asua, jos viihtyy sellaisessa meiningissä.

Olen itse asunut aikuisiällä naisyhteisössä, jossa sopivalla tavalla yhdistyivät toisaalta yhdessä olo ja toisaalta vapaus olla yksin silloin, kun siltä tuntui. Jokaisella asukkaalla oli oma huone, minullakin pienen yksiön kokoinen, jonne kukaan ei tullut kutsumatta. Siellä sain rauhassa lukea, tehdä työtä, nukkua, olla valitsemieni ihmisten kanssa. Lisäksi käytössä oli yhteinen keittiö ja avara ja valoisa olohuone.
Pyykinpesukone oli ostettu yhdessä, siivousvuoro tuli kerran kuudessa viikossa, yhteisten pesuaineiden hankinnoissa suosittiin ekologisuutta ja yhteistilojen huonekaluissa kierrätystä – ja siinä ne tärkeimmät säännöt olivatkin.

Tuosta yhteisöasumisen ajasta minulle on jäänyt kultaiset muistot sekä kultaisia ystäviä. Itse halua ikääntyessäni jakaa kodin ystävien kanssa. Haluan edistää mahdollisuuksia valita erilaisia yhdessä asumisen muotoja. Ei olisi lainkaan hullumpaa, jos kaupungin vuokra-asunnoissa olisi myös mahdollisuus ikäihmisten kimppakämppiin. Omia ratkaisuja voi tietysti tehdä myös ihan omin päin. Moni vanhempi ihminen asuu isoa taloa tai huoneistoa yksin. Sen voisi jakaa toisten kanssa, ja ne toisten asunnot laittaa vuokralle. Näin saataisiin markkinoille myös paljon kaivattuja vuokra-asuntoja. Tai minä ja mun mummo- ja pappakaverit voitaisiin vuokrata keskustasta iso huoneisto, ja antaa omat pikkukotimme sukulaisnuorten opiskelukämpiksi.

Kun tulen vanhaksi, haluan jälleen asua yhteisössä. Yhdessä asuminen antaa seuraa ja turvaa, mutta myös yksityisyyttä silloin kun sitä kaipaa.

Anjan ehdokassivut löytyvät täältä.

Maria Ohisalo: Sosiaalipalvelut on uusi musta

MTV3:n uutisten teettämän kyselyn (16.9.) mukaan kunnallisvaaleissa suomalaisia kiinnostavat eniten sosiaalipalvelut. Seuraavaksi eniten mielenkiintoa herättävät kuntarakenneuudistukseen ja infrastruktuurin liittyvät asiat.

Uutinen ei sinänsä yllätä. Kuntien budjeteista yli puolet menee tälle sektorille (yhdessä terveyspalveluiden kanssa) ja sosiaali- ja terveyspalvelut tulevat lähelle kuntalaisia. Niin toki tulevat infrastruktuuriinkin liittyvät asiat, kuten liikenne tai puistojen ja julkisten tilojen ylläpito. Jälkimmäiset vain usein tuntuvat niin arkipäiväisiltä, että harva edes tunnistaa, että niistäkin päättäminen kuuluu kaupunginvaltuutettujen työhön. Kiivaana käyvä keskustelu lastensuojelusta ja syrjäytymisen ehkäisemisestä on epäilemättä ollut omiaan lisäämään sosiaalipalveluiden kiinnostavuutta kunnallisvaaliteemana tänä syksynä.

Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskus, sosiaalivirasto ja terveyskeskus ovat jo 12 vuotta tehneet monihallintokuntaista ja moniammatillista yhteistyötä nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Tästä yhteisresursoidusta Luotsi-toiminnasta julkistettiin tekemäni arviointitutkimus 12.9.

Eräänä arvioinnin havaintona nostan tässä yhteydessä esiin kyseisen toimintamallin ”neutraalin imagon”. Tällä viittaan toimintamuodon rooliin kolmen eri viraston ja ammattikunnan välimaastoissa. Haastattelujen perusteella nuorisoasiainkeskuksen pääasiassa hallinnoima toiminta näyttäytyy helpommin lähestyttävänä, kuin mitä lastensuojelun sosiaalityö tai esimerkiksi nuorisopsykiatria ovat. Luotsista puuttuvat vahva kontrolli, pakotteet ja ehdottomuus.

Luotsi voi olla monen nuoren kohdalla ensimmäinen palveluinterventio, joka kuitenkin tutustuttaa nuorta palvelujärjestelmään ilman pelkoa sanktioista. Tämä voi helpottaa myöhemmin esimerkiksi opinnonohjaus- tai työllistämispalveluihin hakeutumista.

Ihmiset jäävät liian usein ilman apua, koska sitä ei osata, kyetä tai haluta hakea. Kahdella ensimmäisellä viittaan ennen kaikkea palvelujen ja tulonsiirtojen kokonaisuuden tilkkutäkkiin, jossa juuri omaan tilanteeseen oikean avun löytäminen vaatii usein paljon työtä ja on monelle avuntarvitsijalle ylivoimaisen kuluttavaa tai hankalaa. Viimeisellä on yhtymäkohtia ennakkoluuloihin, joita monella varsinkin sosiaalipalveluita kohtaan on. Edellä mainitut kontrolli- ja pakotenäkökulmat tulevat helposti esiin varsinkin lastensuojelusta puhuttaessa.

Ihmisten huolet tai ongelmat katsovat vain harvoin virastojen rajoja. Sektoroitunut palvelujärjestelmä ei aukene avuntarvitsijalle, muttei myöskään juuri kannusta eri ammattien väliseen yhdessätoimimiseen.

Helsingissä vuoden 2013 alussa yhdistyvät sosiaalivirasto ja terveyskeskus ovatkin nyt jännän äärellä siinä, kuinka asiakkaiden palveluketjuja saadaan jouhevoitettua, kuinka apua on jatkossa helpommin saatavilla ja kuinka sosiaali- ja terveyspalvelut onnistuisivat myös näyttäytymään, ei vain pahoinvointia poistavina, vaan myös hyvinvointia tuottavina avun muotoina.

Usein puhutaan siitä, kuinka tärkeää palveluissa on tuttuuden ja luottamuksellisen suhteen kautta keskusteluyhteyden syntyminen asiakkaan ja työntekijän välille. Nähtäväksi jää, kuinka paljon uudessa 15 000 työntekijän supervirastossa luodaan mahdollisuuksia ihmisten (ei vain asiakkaiden ja työntekijöiden) välisille aidoille kohtaamisille ja läsnäololle.

Ehkä sosiaalipalvelut itsessään ovatkin vanha musta ja uutena värinä on niiden rohkea kehittäminen kohti vaikuttavampaa ja ihmislähtöisempää työskentelyotetta, jossa myös palvelun käyttäjien ääntä kuullaan.  

Maria Ohisalo on tutkija, jatko-opiskelija ja nuori vihreä kunnallisvaaliehdokas, joka on syntyjään itähelsinkiläinen ja sydämeltään maailmankansalainen. Marian ehdokassivut löydät täältä. 

”Ei kenenkään maalta” kaikkien maalle -arviointitutkimus löytyy sähköisessä muodossa ositteesta täältä.

Elina Valkama: Päivähoidon arki - pedagogiikkaa vai päälukuja?

Ystäväni toimii lastentarhanopettajana helsinkiläisessä, noin sadan lapsen päiväkodissa. Hän on motivoitunut ja haluaisi tehdä työnsä hyvin. Kysyin häneltä mikä on tällä hetkellä päiväkotien suurin haaste.
Hän vastasi hyvin yksiselitteisesti: ”Haluaisin aloittaa päivät pedagogiikalla: miettimällä, mikä olisi kasvatuksellisesti mielekkäintä. Sen sijaan aloitan laskemalla, kuinka monta lasta on paikalla.” Jos lapsia on paikalla normaalia vähemmän, saatetaan osa hoitajista lähettää muihin päiväkoteihin. Jäljellä jääneet työntekijät jäävät selviytymään ison lapsiryhmän kanssa miten parhaiten taitavat. Jos taas joku hoitajista sairastuu, ei sijaista saa aina tilata tai vaikka tilattaisiinkin, niin sellaista ei aina löydy.

”Kyllä näiden käyttöasteprosenttien tavoittelun takia kärsii kasvatuksellinen toimintakin. On aika tuskastuttavaa joutua aamun lauluhetkessä miettimään, että voi kun tulisi vielä yksi lapsi, niin ei tarvitsisi yhdistellä ryhmiä tms. Tätäkö päiväkodin arjen halutaan olevan?”

Tämän kertomuksen jälkeen olin sekä hämmentynyt että ärsyyntynyt. Hämmentynyt siksi, että luulin tällaisten tilanteiden olevan poikkeuksellisia. Ärsyyntynyt siksi, että olen törmännyt jo useita vuosia sitten vastaavaan toimintaan. Oma lapseni oli aikoinaan kahden hoitajan ryhmäperhe-päiväkodissa, jossa käyttöaste saatiin kohdalleen pitämällä välillä yhden hoitajan päiviä. Tällöin hoitajalla oli 8 lasta, joista alle 3-vuotiaita oli 5. Eli mentiin kirkkaasti yli suositusten ja tuollaisina päivinä ei voitu ulkoilla, koska hoitajan kaikki aika olisi mennyt pukemiseen ja riisumiseen.

Minä ja muutama muu vanhempi valitimme asiasta päivähoitoalueen päällikölle ja eräs vanhemmista kirjoitti Hesariin mielipidekirjoituksen. Ja johan alkoi tapahtua. Sain kirjallisen vastauksen ja lopulta asiasta annettiin uudet ohjeistukset ryhmäperhepäivähoitoa koskien. Pieniä ryhmäperhepäiväkoteja (4-15 lasta, 2-3 hoitajaa) on kuitenkin todella pieni osa kaikista Helsingin
päivähoitopaikoista, joten tämä saavuttamamme erävoitto ei muuttanut mitenkään isompaa kuviota.

Siis mikä ihmeen käyttö- ja täyttöaste ja pääluku? Päiväkotimaailmassa on alettu viime vuosina puhua tuottavuudesta, ja tavoitteena on periaatteessa päästä mahdollisimman lähelle sadan prosentin täyttö- ja käyttöastetta. Kun lapsia ei ole hoidossa koko määrää, mutta kaikki henkilökunnasta ovat töissä, niin käyttöaste laskee. Vastaavasti kun ryhmän kaikki lapset ovat paikalla ja henkilökuntaa on pois, kasvattajien määrä suhteessa lapsiin laskee ja käyttöaste kohoaa. Helsingissä on pyritty yli 90 %:n käyttöasteeseen ja vielä korkeampaan täyttöasteeseen, mikä on tehnyt päiväkotien arjesta sietämätöntä.

Päiväkodit ovat myös velvoitettuja raportoimaan kuukausittain keskimääräisen täyttö- ja käyttöasteen ylemmälle tasolle, jossa seurannan perusteella tehdään tarvittavat tarkennukset ja kehittämisehdotukset. Käytännössä yleensä vaaditaan, että seuraavassa kuussa kurotaan ”huonoja” käyttöasteita kiinni. Tämä tietenkin taas johtaa usein siihen, että päiväkotien johtajat joutuvat miettimään esimerkiksi sitä, kuinka paljon sijaisia voidaan seuraavassa kuussa tilata.

Tuottavuusmallin käyttöä on perusteltu sillä, että kun resurssit ovat pienet, ne pitää saada parhaalla mahdollisella tavalla käyttöön. Saattaa toimia yrityksessä, mutta on epäreilua tuottavuuden nimissä pitää lapsia lain vastaisissa, ylisuurissa ryhmissä ja siirrellä henkilökuntaa päiväkodista toiseen. Ja sitten vielä ihmetellään, miksi työntekijät ovat stressaantuneita ja lapset levottomia.

Ikävä totuus on myös se, että mitä pienempi päiväkoti on, sen suurempi vaikutus jo pienillä muutoksilla lasten ja henkilökunnan läsnäoloissa on käyttöasteeseen. Mallin idea vaikuttaisikin olevan, että tuottavuus on korkeimmillaan, kun lapsia on henkilökuntaan nähden maksimimäärä. Ilo pienistä ryhmistäkin siis haihtuu, kun ne yhdistetään isoksi heti muutaman lapsen sairastuttua.

Ja oikeastaan vielä huolestuttavampaa on työntekijöiden uupuminen. Ystäväni totesikin: ”Minä vain haluaisin olla hyvä kasvattaja ja tehdä töitä lasten hyvinvoinnin eteen enkä stressata jostain pääluvuista. En ymmärrä, miksi päättäjät eivät tajua, kuinka äärimmilleen päiväkotien henkilökunta on venytetty?”

Niin, en ymmärrä minäkään. Mutta muutos tähän on tultava, koska mielestäni maksamme tällä hetkellä tuottavuuden nimissä aivan liian suurta hintaa. Minä haluan lisäresursseja päiväkodeille ja stopin tälle säästökuurille, mitä kai tuottavuudeksikin jossain piireissä kutsutaan.
 
Kirjoittaja on ekaluokkalaisen äiti ja viikkiläinen kunnallisvaaliehdokas, joka on työskennellyt useita vuosia luokanopettajana.

Elinan vaalisivut löydät täältä.

Elina Moisio: Jokavuotinen päiväkotihärdelli?

Yhä enemmän lapsiperheitä asuu Helsingissä. Tämä iloinen tosiseikka tuntuu joka vuosi yllättävän kaupungin tilastonikkarit. Perheille tarjotaan päiväkotipaikkaa toiselta puolelta kaupunkia, tai annetaan laittomasti ymmärtää että jos keksisitte jotain muuta. Lähipäiväkotipaikka tuntuu lottovoitolta. Jos Helsinki olisi helpompi paikka asua, se auttaisi enemmän perheitä.

Päiväkotipaikkoja suunnitellaan väestöennusteiden mukaan. Ja joka vuosi syksyllä todetaankin, että lapsia on enemmän kuin ennustettiin. Kuinka vaikeaa voi olla korjata ennustemallia vastaamaan todellisuutta?

On hienoa, että yhä useampi lapsiperhe haluaa asua Helsingissä. Ennusteen mukaan myös maahanmuuttajalasten määrä kasvaa. Paljon uusia alueita rakennetaan Helsinkiin. Virkakoneiston pitäisi ymmärtää paremmin perheiden arkea. Vanhojen päiväkotien peruskorjauksesta ja paikkamäärästä on huolehdittava. Uusilla alueilla pitää olla päiväkodit ja koulut valmiina, kun ensimmäiset asukkaat muuttavat uusiin koteihinsa.

Karkeasti laskettuna viiden miljoonan lisämäärärahalla saadaan päiväkotipaikka viidellesadalle lapselle. Näihin asioihin Helsingillä pitää olla varaa, jos haluamme, että Helsinki on elävä lapsiperheiden kaupunki.

Vihreiden aloitteesta kaupungin talousarviota on korjattu useana vuotena lasten osalta. Ns. positiivisen diskriminaation rahoja lisättiin peruskouluille ja päiväkodeille. Toisilla alueilla syrjäytymisen ehkäisy on haastavampaa kuin toisilla, joten näillä rahoilla voidaan pienentää ryhmiä ja palkata avustajia. Lisäksi koulujen iltapäivätoimintaan on lisätty rahaa. Nykyisin liian monet ensimmäisen ja toisen luokan oppilaat jäävät vaille iltapäiväkerhotoimintaa.

Leikkipuistot ovat kaupunginosien sydämiä, kohtaamispaikkoja. Niiden toiminta on säilytettävä korkeatasoisena. Erilaiset leikkitoiminnan muodot, kuten osa-aikainen toiminta, auttavat perheitä valitsemaan heille sopivan ja parhaan mahdollisen tavan hoitaa lapsiaan. Päivähoidossa yksityinen hoito ja kotihoito täydentävät hyvällä tavalla laadukasta kunnallista päivähoitoverkkoa.

On tärkeää rakentaa entistä enemmän isoja perheasuntoja ja samalla pyrkiä nykyistä kohtuuhintaisempaan asumiseen. Tähän päästään vuokra-asuntotuotannolla, hitas-tuotannolla ja pitämällä kaiken rakentamisen kustannukset matalana.

Helpompi Helsinki muuttuu ihmisen elämän mukana.

Elina Moision ehdokassivut. 

Anna Koppanen: Vuokratalot hyödyttäisivät myös Ullanlinnaa

Muutin kuukausi sitten kommuuniin Ullanlinnaan. Muutos kodin sisällä ei ollut suuren suuri. Entinenkin asuntoni oli yhteisöasunto. Kämppiksiä oli kolme. Asuinpinta-ala kasvoi, kuten voi ehkä odottaakin Itä-Pasilasta lähdettäessä.

Näillä kahdella alueella asuntoja on rakennettu eri ihmisille ja eri tarpeisiin. Ullanlinnassa meillä on sali ja palvelijanhuone, Itä-Pasilassa oli monta pientä lastenhuonetta. Sisätilojen sijaan minua on muuton jälkeen  hätkähdyttänyt eniten se, mitä Ullanlinnassa tulee vastaan kadulla. Tai oikeammin se, keitä en kaduilla näe. En ole esimerkiksi nähnyt kotikulmieni kaduilla reilussa kuukaudessa yhtään mustaa tai minkään muunkaan etnisen vähemmistön edustajaa.

Helsingin jokaisella kaupunginosalla on maine. Negatiivisenkaan maineen ei tarvitse olla pysyvä, mutta huonolla kaupunkisuunnittelulla siitä saadaan sellainen. Yleensä kunkin aikakauden uloimmat kaupunkimaiset kaupunginosat ovat edullisimpia asuinpaikkoja ja niihin muuttaa pienituloisia, työttömiä ja alempien yhteiskuntaluokkien edustajia. Kallio oli rakennettaessa tällainen. Viime aikojen kansalaisaktiivisuuden, kantakaupungin ahtauden ja trenditietoisen nuorison asumishalukkuuden myötä Kallio on kuitenkin nostanut profiiliaan.

Asukasaktiivisuutta on myös monissa muissa kaupunginosissa. Esimerkiksi Vallilassa, Kumpulassa ja Itä-Pasilassa on oman kokemukseni mukaan ollut mielenkiintoisia asukkaiden toteuttamia projekteja. Itä-Pasila Iskuun on tuonut kaupunginosaan katutaidetta, kaupunkiviljelmiä, tuulipukudiskoja ja entisestään korostanut ylpeyttä, jota paikalliset asuinalueestaan tuntevat. Vaikka Itä-Pasila näyttäytyy joskus muille ankeana, se ei asukkailleen sitä ole koskaan ollut. Ullanlinna-liikkeestä sen sijaan en ole kuullut mitään.

Asuinalueiden sosiaalinen eriytyminen on viimeisen kymmenen vuoden aikana kiihtynyt Helsingissäkin. Tutkija Matti Kortteisen mukaan ketju menee hieman yksinkertaistaen näin: maahanmuuttajien keskittyminen tietylle alueelle aiheuttaa kantaväestön poismuuttoa. Pois muuttavat tällöin erityisesti parempituloiset, joilla on varaa valita asuinpaikkansa. He valitsevat uuden asuinpaikkansa lähinnä paikan maineen perusteella: Helsingissä kun ei rikostilastojen mukaan ole muita kuin turvallisia asuinalueita.

Huonomaineiseen kaupunginosaan jäljelle jää usein työttömiä ja päihdeongelmaisia. Kun työttömien osuus on yli 13 % väestöstä, naapurusto alkaa haitata työttömän työllistymistä. Syntyy kierre, joka kuormittaa alueen terveydenhuoltoa ja periytyy seuraaville sukupolville.

Eriytymisellä on myös muita varjopuolia. Vaikka Ullanlinna on alue, jossa työttömyys on tilastojen mukaan vähäistä ja väestö omien havaintojeni mukaan koostuu lähinnä hyvin toimeentulevasta kantaväestöstä, tämäkään ei välttämättä ole paras mahdollinen tilanne. Homogeeninen väestörakenteen on tutkimuksissa huomattu vähentävän osallistumista politiikkaan ja yhteisten asioiden hoitoon. Siksi ei ehkä ole ihme, että Kallio-liike syntyi juuri Kalliossa.

Kaupunkisuunnittelussa ja kaupungin asuntorakentamisessa tulisi huolehtia sosiaalisesta sekoittumisesta. Jotenkuten tässä on onnistuttukin, mutta Helsinki ei voi välttää vastuuta. Yhteisvastuullinen vuokra-asuntotuotanto naapurikuntien kanssa, jossa huono-osaisuuden kustannuksia pyritään jakamaan tasan, ei ole ratkaisu eriytymiseen. Naapurikuntiin, kauaksi keskustasta, rakennetut vuokratalokeskittymät vain vaikeuttavat sekoittumista.

Helsingin tulee jatkossa rakentaa vuokrataloja erityisesti keskustan tuntumaan. Yhteiskuntatieteellisen tiedon hyödyntäminen kaupunkisuunnittelussa estää kalliita virheitä. Eriytymisprosessi tuottaa hoitamattomana liian suuren kuorman terveydenhoitoon ja kouluille puhumattakaan inhimillisestä näkökulmasta.

Ja vaikka Ullanlinnassa on ehkä varaa olla välittämättä, onko meillä varaa kaupunginosiin, jotka ruokkivat välinpitämättömyyttä?