Hannu Tuominen: Millaisia palveluja, millaisille vanhuksille?

Katselin äsken äitini kanssa vanhoja valokuvia, jotka esittivät hänen vanhempiaan, isovanhempiaan ja muita menneiden sukupolvien edustajia. Äitini on 90-vuotias, joten hänen Hyvinkäänkylän-mummunsa ajoista on jo vuosia. Noissa valokuvissa pistää silmään se, miten vanhan oloisiksi entisaikojen mummut ovat tekeytyneet. Saman ikäiset naiset, jotka tuolloin ennen vanhaan kulkivat tummissa pitkissä mekoissa huivi tiukasti solmittuna, painelevat nyt urheilutrikoissaan kävelysauvat viuhuen.

Muutos on todellinen. Kun pohdimme, millaisia vanhuspalveluja tulevaisuudessa tarvitaan, on ymmärrettävä, ettemme tarkoita omia isovanhempiamme – vaan itseämme jokusen vuosikymmenen kuluttua. Millainen vanhus sinä ajattelet olevasi?

Olen itse nyt 58-vuotias. Oletan, että noin 20 vuoden kuluttua alan myös lasteni ja muiden läheisteni mielestä olla luettavissa vanhusten tai ainakin vanhojen ihmisten joukkoon. Jotain osaamme arvailla minusta ja meistä muista vanhuksista sen perusteella, miten suomalaisten terveys on kehittynyt näihin päiviin.

Arvaan rohkeasti, että ikäihmisten joukosta hahmottuu kaksi ääripäätä. Viidennes, ehkä jopa kolmannes ikäluokista elää terveenä ja pitkään. Terveiden ja enimmäkseen toimintakykyisten 90-vuotiaiden määrä kasvaa selvästi. Kun äitini oli nuori, sellaisia tervaskantoja oli tuskin lainkaan. Toisaalta ehkä saman suuruisella osalla väestöstä alkoholin käyttö ja muut epäterveelliset elämäntavat aiheuttavat sairautta ja toimintakyvyn menetystä jo ennen varsinaista eläkeikää.

Vanhuspalvelujen pitää toisin sanoen varautua siihen, että nykyistä suurempi osa väestöstä tarvitsee suhteellisen nuorena raskasta terveydenhoitoa, mahdollisesti laitoksissa. Samaan aikaan on oltava valmiina myös palvelemaan niitä ”terveitä 90-vuotiaita”, toisin sanoen periaatteessa omillaan toimeen tulevia kansalaisia, joille ikä kuitenkin aiheuttaa monenlaista hoitoa ja palveluja vaativaa vaivaa.

Poliittinen keskustelu nostaa usein esiin yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin. Tällä kertaa ratkaisuksi vanhuspalveluiden ongelmiin esitetään henkilöstön vähimmäismitoitusta  laitoksissa. Hyvä niin, ainakin jos rahoitus onnistuu muihin palveluihin kajoamatta. Ratkaisematta jää kuitenkin monta isoa ongelmaa. Miten taataan, että kotonaan asuvat vanhukset saavat tarvitsemansa palvelut? Miten tuetaan omaisten jaksaminen? Satavuotiaan lapsetkin ovat jo tukevasti eläkeikäisiä. Arvelen itse 85-vuotiaana osaavani ja haluavani käyttää erilaisia uuden tekniikan tarjoamia itsehoitomahdollisuuksia – mutta kuka ne ratkaisut kehittää ja tarjoaa?

Laitosten henkilöstömitoitusta on hyvä miettiä. Vielä isommat avoimet kysymykset eivät kuitenkaan saa sen varjolla jäädä vastauksia vaille.