Miksi meidän pitäisi iän karttuessa asua joko yksin tai laitoksessa? Eikö muita vaihtoehtoja ole olemassa tai emmekö osaa nähdä niitä? Vanhusten laitosasumisesta on puhuttu ja kirjoitettu niin paljon, että luulisi tiettyyn ikään tulleiden suomalaisten asuvan lähes sataprosenttisesti laitoksissa.
Todellisuudessa vain noin kymmenen prosenttia 75 vuotta täyttäneistä asuu laitoksissa. Koko maassa tavoitteena on, että korkeintaan 9 % olisi ympärivuorokautisessa hoidossa, tästä 3 % pitkäaikaisessa laitoshoidossa ja 5–6 % palveluasumisen piirissä. Helsingissä tähän tavoitteeseen on melkein päästy, sillä täällä ympärivuorokautista hoitoa tarjoavassa paikassa asuu 10 prosenttia kaupunkimme 40 000 vanhuksesta.
Suurin osa vanhuksista tai ikääntyneistä tai senioreista, miten vain, asuu siis kotonaan. Kotona asuttaneen pääasiassa puolison kanssa tai yksin. Pikainen haku Tilastokeskuksen mainioilta nettisivuilta antaa tulokseksi, että vuonna 2011 Helsingissä oli 21 000 yksin asuvaa 75 vuotta täyttänyttä. Se on aika paljon yhden mummon tai papan talouksia.
Millaista siellä kodissa sitten on, kun asuu yksin? Yksinäistä, ehkä turvatonta, joskus jopa pelottavaa. Tietysti, tietysti, me kaikki olemme omia persooniamme omine mieltymyksinemme. Joku viihtyy yksin. Jollekin yksin elävälle riittää tapaaminen tuttavien kanssa kerran viikossa. Mutta vanhusten yksinäisyys on myös suuri ongelma. Yksinäiseksi itsensä kokeva masentuu helposti, masennus taas voi johtaa passivoitumiseen, niin ettei enää jaksa hakeutuakaan toisten seuraan. Kun jää paikalleen, sekä henkinen että fyysinen kunto rapistuu. Tutkimusten mukaan yksinelävät ovat myös muuta väestöä köyhempiä kaikissa ikäryhmissä.
Kotona asuminen on nostettu ihanteeksi ja dogmiksi, joka jokaisen tulee allekirjoittaa. Yhä uudestaan toistetaan, että omassa tutussa kodissa on parasta olla loppuun saakka. Minä en näe tätä ihanneasumisena. Minä nautin toisten ihmisten seurasta. Enkä nyt tarkoita jatkuvaa tiivistä toisten kyljessä nyhjäämistä. Jo pelkkä tietoisuus siitä, että samassa huushollissa asuu muita, on minulle iloa ja hyvinvointia tuova asia. Olemmekin ystävien kanssa näin tukevaan keski-ikään sekä henkisesti että fyysisesti saavuttuamme ruvenneet suunnittelemaan yhteisöasumista tuleville vuosille.
Yhteisöasuminen on toimiva asumisen ratkaisu myös seniori-iässä. Usein yhteisö tai kommuuni mielletään opiskelijoiden tai yleensä nuoruusiän asumisen vaiheeksi. Lapsuudenkodista on helpompi siirtyä itsenäiseen elämään porukka-asumisen kautta. Yhteisöasumiseen myös liitetään mielikuvia villistä ja vapaasta elämästä ilman kahlehtivia sääntöjä. Niinkin tietysti voi asua, jos viihtyy sellaisessa meiningissä.
Olen itse asunut aikuisiällä naisyhteisössä, jossa sopivalla tavalla yhdistyivät toisaalta yhdessä olo ja toisaalta vapaus olla yksin silloin, kun siltä tuntui. Jokaisella asukkaalla oli oma huone, minullakin pienen yksiön kokoinen, jonne kukaan ei tullut kutsumatta. Siellä sain rauhassa lukea, tehdä työtä, nukkua, olla valitsemieni ihmisten kanssa. Lisäksi käytössä oli yhteinen keittiö ja avara ja valoisa olohuone.
Pyykinpesukone oli ostettu yhdessä, siivousvuoro tuli kerran kuudessa viikossa, yhteisten pesuaineiden hankinnoissa suosittiin ekologisuutta ja yhteistilojen huonekaluissa kierrätystä – ja siinä ne tärkeimmät säännöt olivatkin.
Tuosta yhteisöasumisen ajasta minulle on jäänyt kultaiset muistot sekä kultaisia ystäviä. Itse halua ikääntyessäni jakaa kodin ystävien kanssa. Haluan edistää mahdollisuuksia valita erilaisia yhdessä asumisen muotoja. Ei olisi lainkaan hullumpaa, jos kaupungin vuokra-asunnoissa olisi myös mahdollisuus ikäihmisten kimppakämppiin. Omia ratkaisuja voi tietysti tehdä myös ihan omin päin. Moni vanhempi ihminen asuu isoa taloa tai huoneistoa yksin. Sen voisi jakaa toisten kanssa, ja ne toisten asunnot laittaa vuokralle. Näin saataisiin markkinoille myös paljon kaivattuja vuokra-asuntoja. Tai minä ja mun mummo- ja pappakaverit voitaisiin vuokrata keskustasta iso huoneisto, ja antaa omat pikkukotimme sukulaisnuorten opiskelukämpiksi.
Kun tulen vanhaksi, haluan jälleen asua yhteisössä. Yhdessä asuminen antaa seuraa ja turvaa, mutta myös yksityisyyttä silloin kun sitä kaipaa.
Anjan ehdokassivut löytyvät täältä.
Sisko todistaa väkevästi! Olen itse elänyt myös lapsiperheen vauvavaiheen yhteisössä, enkä tiedä miten olisin selvinnyt ilman naapurihuoneen imetystukea. Saatikka miten paljon tylsempää oma elämäni olisi ollut ennen oman lapsen saamista, jos kummipoika veljineen ei olisi hääräillyt samassa taloudessa. Sittemmin erilleen muutettuamme tuli tarpeen määritellä nämä perheeseemme tiiviisti liittyvät lapset, joihin ei ole biologista yhteyttä; tytär esitteli heidät uudessa päiväkodissa sokeriserkkuinaan. Ja heidän äitinsä kanssa olemme jo tehneet yhteistä vanhuudenvarasuunnitelmaa juuri esittämääsi tapaan.
VastaaPoista