Lindberg tunsi hyvin Helsingin päivähoidon polttavat kysymykset: vihreiden ajaman päiväkotiryhmien pienentämisen, henkilöstön ikääntymisen ja eläköitymisen, tiukan resurssitilanteen.
Lindberg väitti, ettei päiväkotien rauhattomuus synny yksinomaan suuresta ryhmäkoosta. Työelämän muutokset, osa-aikaisen hoidon lisääntyminen, muut tehtävät kuin lasten kanssa oleminen ja sijaisten puute aiheuttavat tunnelmaa, että ollaan kuin hollituvassa.
Olen samaa ja eri mieltä. Päivähoitolaki vuodelta 1973 on vihdoin syytä uudistaa. Rauhallista lapsuutta ei saa yksin ryhmäkoon määrittelyllä, mutta voi se tuoda jotain rotia kuntien touhuun. Ryhmäkoon määritteleminen ei poista myöskään pienryhmätoimintaa. Se luo jonkinlaisen suojan jättiryhmiltä jumppasaleihin – vaikka tottakai ryhmäkokoakin voivat kunnat halutessaan kiertää.
Satu Järvenkallas kertoi Helsingin ja etenkin kantakaupungin tilanteesta. Minullekin oli uutta, että eniten päiväkotilasten määrä on kasvussa kotikulmillani Maunulassa ja mm. Haagassa, Vallilassa. Lasten määrä kasvaa kaikkialla paitsi Östersundomissa.
Vilkkaassa keskustelussa tuli hyvin esille perheiden näkökulmaa: onko henkilökunta aktiivisesti mukana lasten ulkoilussa vai keskusteleeko vain keskenään. Entä kun kaverisuhteet katkeavat päiväkotien vaihtamiseen, kun toivottua paikkaa ei heti saa. Miten ostopalvelu- ja yksityisissä päiväkoteja valvotaan?
Tärkeintä on taata päivähoidolle resurssit todellisen lapsimäärän mukaan. Tälläkin hetkellä hoidossa on 580 lasta enemmän kuin mitä tälle vuodelle on budjetoitu paikkoja. Lapset hoidetaan, mutta rahat ovat koko ajan tiukalla. Toimintaa on vaikea suunnitella, kun tavoitteet jo vuoden alussa karkaavat käsistä.
Viime viikonlopun budjettiraamineuvotteluissa näin tehtiinkin ja olen hyvin tyytyväinen poliittisten ryhmien sopuun. Tein asiasta myös aloitteen, joka tulee käsittelyyn kevään aikana lautakuntaan. Odotan innolla vastausta etenkin talous- ja suunnittelukeskukselta, koska rahastahan tässä on kyse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti